Näihin aikoihin ilmestyi saarelle Chingackgook ja keskusteli kauan ja luottavasti saarelle-jääneen ystävänsä kanssa. Kevät tarkasti heitä etäämpää ja huomasi, että hänen suojelijansa oli vakava ja murheellinen. Hiipien hänen luokseen hän koetti lievittää hänen suruansa naisen hellyydellä ja vaistolla.
"Kiitos, Kevät, kiitos!" sanoi opas, "se on hyvin tarkoitettu, vaikka hyödytöntä. Mutta nyt on aika jättää tämä paikka. Huomenna me lähdemme täältä. Sinä tulet meidän kanssamme, sillä nyt sinä jo olet oppinut kuulemaan järjen ääntä."
Kevät taipui siihen intiaanivaimon nöyryydellä ja hän vetäytyi miehensä haudalle, jossa hän vietti lopun päivästä. Kun saapui yö, hän jäi sinne vieläkin huolimatta tuulen kylmyydestä ja vilunväreistä, jotka karsivat hänen selkäpiitänsä. Hän rukoili heimonsa tavalla kummulla, jonka alla lepäsivät hänen miehensä maalliset jäännökset, rukoili, että hänen puolisonsa polut olisivat onnelliset siellä ihanilla metsästysmailla ja että he kerran uudestaan yhtyisivät. Niin yksinkertaiset kuin hänen ajatuksensa ja tapansa olivatkin, eli hänen sielussaan kuitenkin harras usko, että hänen jumalansa kuulee häntä ja antaa anteeksi kaikki, mitä hänen miehensä ehkä oli rikkonut.
Aamulla kaikki kolme jättivät paikan — Haukansilmä vakavana ja hillittynä, Suuri Käärme äänettömänä ja ystäväänsä jäljitellen ja Kevät nöyränä, alistuvana ja surullisena. He astuivat kahteen suurempaan kanottiin, jättäen Kevään kanotin pensaikkoon. Chingackgook souti edeltä ja Haukansilmä seurasi vastavirtaan perässä. Kaksi päivää he siten sousivat länteen päin ja yhtä monta yötä he viettivät saarilla. Onneksi ilma oli lämminnyt ja heillä oli mitä ihanin muutamien päivien intiaanikesä ja kun he saapuivat järvelle, oli se tyyni ja kirkas kuin kesäsydännä. Ollenkaan sivuilleen katselematta Chingackgook meloi vihdoin Oswegon suuhun ja Haukansilmä seurasi vanavedessä.
Päivänterä oli kohonnut keskitaivaalle, kun Chingackgook ohjasi siihen lahteen, jossa Lokki oli ankkuroituna. He laskivat maihin ja huomasivat, että siihen lähelle oli puusta rakennettu siisti, vaikkakin koristelematon asumus. Tuntui kuin erämaan rauha ja tyyneys olisi levännyt sen yllä, mutta siitä huolimatta se näytti viehättävältä ja kodikkaalta. Jasper seisoi rannalla, ja kun Haukansilmä astui maihin, oli hän ensimmäisenä puristamassa hänen kättään. Kohtaus oli hellä ja sydämellinen. Ei tehty mitään kysymyksiä, sillä ilmeisesti Chingackgook oli selittänyt, kuinka asiat olivat. Haukansilmä ei milloinkaan ollut sydämellisemmin puristanut ystävänsä kättä kuin nyt ja hän avoimesti hymyili ja iloitsi, kun hänen ystävänsä kertoi, kuinka onnellinen hän oli.
"Missä hän on, Jasper? Missä hän on?" kysyi opas vihdoin kuiskaten, sillä aluksi hän näytti pelkäävän, uskaltaisiko ollenkaan tehdä tätä kysymystä.
"Hän odottaa meitä huoneessamme, jonne näit Kevään rientävän ennen meitä."
"Kevät voi käydä keveämmin askelin tervehtimään Mabelia, mutta hänen sydämensä ei ole kevyempi. No niin, poika, sinä olet kai etsinyt käsillesi linnan papin ja asia on järjestetty?"
"Me menimme naimisiin viikon päästä siitä, kun lähdimme saarelta ja Cap jätti meidät seuraavana päivänä. Sinähän olet kokonaan unohtanut kysyä mitään ystävästäsi Suolavedestä."
"Enpä niinkään, enpä niinkään; Käärme on kertonut minulle kaikki, ja minä haluankin mieluimmin kuulla Mabelista niin paljon kuin suinkin. Nauroiko se lapsi vai itki, kun juhlameno oli ohi?"