"Hän teki molempia, ystäväni; mutta —"
"Niin, sehän on heidän tapaistaan — he ovat kyynelehtiviä ja lempiviä. Oi, kuinka he ovatkaan ihania! Ja minä luulen, että kaikki on oikein, mitä Mabel tekee. Luuletko sinä, Jasper, että hän ollenkaan ajatteli minua tuona ihanana hetkenä?"
"Tiedän, että hän ajatteli, Haukansilmä; ja hän ajattelee sinua ja puhuu sinusta joka päivä — ellei joka hetki. Kukaan ei sinua rakasta, niinkuin me."
"Tiedän, että harvat rakastavat minua enemmän kuin sinä, Jasper. Chingackgook on nyt ainoa, jolle voin sanoa samaa. Turhaa on viivyttää sitä enää — kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu heti. Niinpä näytä tietä, Jasper, ja minä koetan koota voimani voidakseni nähdä vielä kerran hänen suloiset kasvonsa."
Jasper näytti tietä ja pian he olivat Mabelin luona. Tämä kohtasi entisen ihailijansa punoittavin kasvoin ja hänen ruumiinsa vapisi niin, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, kuitenkin hänen esiintymisensä oli sydämellistä ja suoraa. Haukansilmän vierailutunnin aikana (sillä vierailu kesti vain tunnin, vaikka hän söi ystäviensä kanssa) joku tottunut silmä olisi voinut havaita eron siinä läheisessä luottamuksessa, jota Mabel osoitti Haukansilmälle ja miehelleen. Jälkimmäistä kohtaan hän oli kainon pidättyvä, niinkuin aina nuoret vaimot, katse oli hellä, ääni viehkeämpi kuin tavallisesti ja kun hän loi silmänsä häneen lehahti kasvoille kirkas puna kertoen tunteista, jotka eivät vielä olleet täysin tyyntyneet. Haukansilmää kohtaan hän oli hartaan ystävällinen ja osanottavainen; ääni ei koskaan värissyt eikä katse painunut maahan eikä puna noussut kasvoille, ellei innostuksesta keskusteltavaan asiaan.
Vihdoin tuli hetki, jolloin Haukansilmän täytyi lähteä. Chingackgook oli jo pannut kanotit talteen ja viivytteli metsänlaidassa, josta ura lähti erämaihin. Siellä hän tyynesti odotti ystävänsä tuloa. Heti kun Haukansilmä tämän huomasi, hän nousi juhlallisin ilmein ja heitti hyvästinsä.
"Joskus olen ajatellut, että minun oma kohtaloni on hieman kova", hän nauroi, "mutta tuo vaimo on mulle, Mabel, opettanut järkeä."
"Kevät jää minun luokseni elämään ja olemaan" keskeytti sankarittaremme kiihkeästi.
"Niin minäkin ajattelin. Jos kukaan onnistuu saamaan hänet unohtamaan murheensa, onnistuu se varmaan teille, Mabel, vaikka minä teidänkin voimaanne tässä asiassa suuresti epäilen. Se raukka on ilman heimoa, samoin kuin hän nyt on ilman miestä, eikä ole helppoa lohduttaa sitä, joka nämä molemmat on menettänyt. Voi kuitenkin! Mitä minulla on tekemistä toisten surujen ja avioliittojen kanssa, ikäänkuin minulla ei olisi omassa kuormassani kylliksi? Älkää puhuko minulle, Mabel, älä puhu mitään, Jasper, antakaa minun mennä rauhassa, kuten mies. Minä olen nähnyt teidän onnenne, ja se on paljon se, ja minun on nyt helpompi kantaa omaa suruani. Ei, minä en enää koskaan suutele teitä, Mabel — en koskaan suutele enää teitä. — Tässä on käteni, Jasper. Purista sitä, poika, purista sitä — ei pelkoa, että se murtuu, se on miehen käsi. — Ja nyt, Mabel, ottakaa se; ei, te ette saa tehdä niin", — estäen Mabelia suutelemasta sitä, kun tämä valeli sitä kyynelillänsä — "teidän ei pidä tehdä niin —"
"Haukansilmä", kysyi Mabel, "koska me taas kohtaamme toisemme?"