Paljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa oli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen lähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään lähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä kohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli se vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat osaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.
Tässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen oma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen pelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä, sillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut. Pelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka olivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet häneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen lakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella laski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai poikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata pyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät heitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki vihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi, laskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi, kun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän huomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle väijymään joen kulkijoita.
Ne olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana maininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin valinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet ampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas kallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa kuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi siitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen toivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat itärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja koettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen vauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta silloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa. Sen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi kuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä ja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta toiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin tarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä, mutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien kyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.
Tämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi hetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille ominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja pysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu voitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt paukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien viheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi eteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä, hänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa oli täynnä reikiä.
Monessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten, jolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne kuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän suuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös, että sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen takana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli vain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja pian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.
Nyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo, ja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat menemään virran yli.
"Haukansilmä!" kuului ääni länsirannan pensaikosta, "Haukansilmä!"
"Mitäs tahdot, Jasper?"
"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli saamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä sinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt pääsevät luoksesi?"
"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on ruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut liipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden lurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei vahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen niiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni lähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et suinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?"