"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi? Hän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän on nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen joskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo, sillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä vain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät tavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen hyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa jumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee, liittyä rukoukseen — sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi, minä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni ei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja tunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen edessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi juuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla lörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia kapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä siellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa."
"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä", sanoi Cap, "ja jokainen, joka yksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan syynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja tunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin usein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä turmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni — ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä — kun taivaan tuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille, ystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan ja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on vapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin yhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia Jumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin."
"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä uskonnosta paljoa välitä?"
"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin merimies aina maissa-asujan voittaa."
"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap", vastasi Haukansilmä, "mutta rohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja salamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain suruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu Hänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren huojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien ulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä hyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää."
"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa jotakin sellaisesta asiasta", vastasi Jasper ujosti.
"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne", sanoi Mabel vilkkaasti. "Te ette voi — ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä ajattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!"
"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita, mutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi."
"Suolaton vesi", keskeytti Cap tarmokkaasti, "sinun ei pidä odottaa liikoja nuorukaiselta, Mabel —. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä Vesimyyräksi — eikö totta?"
"Vesikoiraksi vain", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki mielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä matkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia intiaanimurteita. "Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet erottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä purjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja suolaisista, suurista järvistään."