"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt teitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on minun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja hän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies —, mutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen kanssaan."
"Niin, niin", alkoi opas, "useimmat kersantin lahjat ovat sotaista laatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia muskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan on pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan pysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä tottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä ilmenisi hienostunut luonne."
Heidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet lipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa alaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran kulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun taas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen penikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti mukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että virta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he liikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa jättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin vaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas hiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein rajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin kielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili tuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä, ja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli oksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet olivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen suden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se oli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen mielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun, hänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei hänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka tämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa ja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.
"Rantamalta kuuluu askeleita", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi kuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan päähän. "Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen veneittä joen yli?"
"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja tietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa ja otan siitä selvän."
"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu varomattomasti rannalle."
"Onko se viisasta?" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen äänensä unohti kaiken varovaisuuden.
"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan teidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten puhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri nyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että äänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. — Mene, Jasper, ja seuraa oman viisautesi antamia ohjeita."
Jasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys olisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen, antautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan. Sitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa seurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein sanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta tulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen — voimmepa sanoa ylevä — hiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen huokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin Haukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän hillittyä puhetta.
"Ehkäpä erehdyn", hän sanoi, "sillä ajatus usein luulee todeksi sen, mitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen hiljaa puhuvan."