"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?" kysyi Cap.
"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin mainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen luonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen aikansa on ohi."
"Minä näen jotakin veden pinnalla", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut lakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper katosi.
"Se on se vene", vastasi opas kovin ihastuneena, "kaikki on hyvin, muuten olisimme kuulleet jotakin pojasta."
Seuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat Jasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka ulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti käytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin, niin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.
"Chingackgook, veljeni!" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen äänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. "Mohikaanien päällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen yhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää uudistuisi."
"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He eivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren Käärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa ovat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen."
"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille soturille, joka oli virrassa?"
"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina. Onkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut vihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa."
"Hei, se oli uskaliasta!" huudahti opas englanniksi. "Tämä kelpo poika on ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän historiansa. — Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille ystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut."