"Haukansilmälle tulee ansiosta suurin osa. Mutta miten on käynyt toiselle veneelle?"

"Minä näen jotakin tuolla vedessä lähellä meitä. Eihän se vain liene ystäviemme vene?"

Muutamat aironvedot veivät Jasperin mainitun esineen luo: se oli toinen vene tyhjänä ja pohja ylöspäin. Heti kun nuorukainen oli huomannut tämän surullisen tosiasian, hän alkoi katsella veteen joutuneita, ja suureksi iloksi he tapasivat Capin uimassa myötävirtaan, sillä mieluummin hän tahtoi taistella aaltojen kanssa kuin nousta maihin villien joukkoon. Hänet vedettiin, vaikkakaan ei aivan helposti, veneeseen ja siihen etsintä loppuikin, sillä Jasper oli ihan varma, että Haukansilmä kahlaisi rannalle, koska vesi oli niin matalaa, että hän saattoi säilyttää pitkän pyssynsä kuivana.

Loppumatka oli lyhyt, vaikkakin se tehtiin pimeässä ja vaarojen läpi. Hetkisen perästä kuului synkkä, mahtava jyminä, joka muistutti kaukaista ukkosta ja toisin ajoin taas kaikui veden loiskinta. Jasper huomautti silloin tovereilleen, että nyt he lähestyivät järveä. Pieni niemeke pisti heidän eteensä, vene laski hiljalleen lahden poukamaan ja työntyi äänettä loivalle hietikkorannalle. Tämä loppumatka kului niin sukkelaan, ettei Mabel ehtinyt oikein huomata, mitä tapahtui. Muutamissa minuuteissa vahtisoturit olivat sivuutetut, portti avattu ja ihastunut tyttö löysi itsensä sen miehen sylistä, joka oli hänen isänsä, mutta joka pitkän eron vuoksi oli käynyt hänelle melkein vieraaksi.

VIII LUKU

"Oi, lemmen maa, oi, valon maa, miss' yökin päiväks' saa, miss' elonvirrat vilajaa ja ikivalot kajastaa; maa unelmain, maa toivojen, ken omaks' saisi sen!"

Queen's Wake.

Suurta ponnistusta seurannut lepo — varsinkin kun siihen liittyy juuri herännyt turvallisuuden tunne — on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli Mabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan — sillä vain sangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla rajamailla valmistaa — ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni tavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti Dunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri saanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun hänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena, ihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin uusiin oloihin.

Näihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus näillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä siinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli liittynyt amerikkalaisiakin — muiden muassa Mabelin isä nuorimpana kersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä siirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin tämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien hyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska tänne oli äärettömän hankala kuljettaa raskasta tykistöä, oli kuitenkin puolustusta järjestävän insinöörin suunnitelma vastannut tarkoitustaan. Siellä oli maa- ja hirsivallituksia, kuiva vallihauta, paaluaitaus, melkoisen laaja harjoituskenttä, ja hirsirakennuksia, joita käytettiin sekä asumuksina että linnoituksina. Muutamia keveitä kenttätykkejä oli linnan pihalla valmiina lähtemään sinne, missä niitä tarvittaisiin ja kaksi raskasta rautatykkiä huomatuimmilla paikoilla odotti aikaansa saadakseen tungettelijoille näyttää huutia.

Jätettyään sen mukavan, mutta melkoisen ikävän parakin, johon hänen isänsä oli hänet sijoittanut ja päästyään raittiiseen aamuilmaan Mabel huomasi joutuneensa vallituksen juurelle, jonka harja näytti houkuttelevan häntä tarjotakseen korvauksen siitä, mitä edellinen pimeä yö kaikkine kauhuineen oli jäänyt hänelle velkaa. Mieli oli yhtä kevyt kuin jalkakin, kun hän kohosi ruohoista rinnettä sille paikalle, josta voi saada yleissilmäyksen niistä uusista oloista, joihin hän oli joutunut.