Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, veneet erosivat vähän matkan päähän toisistansa ja airot pantiin käyntiin, vaikkakin mitä suurimmalla huolella, ettei syntyisi mitään ääntä. Keskustelu taukosi vähitellen, ja kun peloittava koski saapui, valtasi kaikkien mielen hetken syvä juhlallisuus. Että heidän vihollisensa olivat koettaneet päästä tänne ennen heitä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja kun näytti hyvin vähän luultavalta, että kukaan voisi laskea siitä näin pimeällä, oli Haukansilmä varma, että he olivat asettuneet molemmille rannoille odottamaan matkamiesten maihinnousua. Hän ei olisi tehnyt sitä ehdotusta, jonka hän teki, ellei olisi luottanut omaan taitoonsa tehdä irokeesien hankkeet turhiksi. Asiain näin ollen koko yrityksen onnistuminen riippui veneitten ohjaajan taidosta, sillä jos jompikumpi sattuisi kallioon, niin se menisi ainakin kumoon, ellei kappaleiksi ja silloin joutuisivat kaikki seikkailijat virtaan ja Mabel taas vainolaistensa valtaan. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, ja kukin oli niin kokonaan omien ajatustensa vallassa, ettei tuntenut vähintäkään halua lausua mitään, mikä ei ollut ihan välttämätöntä.
Veneet soluivat edelleen ja kun kosken kohina tuli kuuluville, täytyi Capin käyttää koko mielenmalttinsa voidakseen tyynenä istua paikoillaan, sillä kauheilta kuuluivat nuo uhkaavat äänet pimeässä, jonka läpi voi vain hämärästi nähdä synkkien rantojen tummat varjot ja mustan taivaan, jonka kaari vain piiruna näkyi hänen päänsä päällä. Hänen mielikuvituksensa yhä kiihtyi, kun hän muisteli sitä hurjaa putousta, josta tänään oli syöksynyt alas ja tämä edessä-oleva tuntui vieläkin kamalammalta, ellei tuo ärjyvä kohina pettänyt. Tässä vanha merikarhu kuitenkin erehtyi, sillä Oswegon koskilla ja putouksilla on suuri ero. Ovathan edelliset vain voimakkaita virtoja, jotka syöksyvät kallioitten välitse hirvittävällä vauhdilla, kun taas jälkimmäinen todella nimensä ansaitsee, kuten olemme nähneet.
Mabel luonnollisesti pelkäsi ja epäili; mutta seikkailu oli niin uusi ja hänen luottamuksensa perämieheen niin suuri, että hän saattoi hillitä itsensä, joka kuitenkin olisi ollut mahdotonta, jos hän selvemmin olisi tajunnut asian todellisen laidan tai paremmin ymmärtänyt, miten voimaton ihminen on taistellessaan luonnon mahtavaa majesteettia vastaan.
"Kuuluuko tuo siitä paikasta, josta puhuitte?" hän sanoi Jasperille, kun kosken kaukainen kohina saapui hänen korvaansa.
"Kuuluu, ja minä pyydän teitä täydellisesti luottamaan minuun. Emme ole, Mabel, vanhat tutut, mutta näissä erämaissa voi elää monta päivää yhtenä ainoana. Minusta tuntuu, että olen vuosia tuntenut teidät!"
"En minäkään tunne, että te olisitte aivan vieras minulle, Jasper. Luotan täydellisesti taitoonne yhtä hyvin kuin haluunne kaikin voimin palvella minua."
"Saamme nähdä, me saamme nähdä. Haukansilmä laskee liian läheltä joen keskusta; uoma on syvempi itärannalla, mutta minä en nyt voi häntä saada kuulemaan ääntäni. Pitäkää kiinni veneestä, Mabel, älkääkä ollenkaan pelätkö."
Seuraavana hetkenä voimakas virta nielaisi heidät pyörteihinsä ja kolmen neljän minuutin aikana tyttö, joka oli kauhistunut enemmän kuin pelästynyt, ei nähnyt muuta kuin kuohuvaa vaahtoa eikä kuullut muuta kuin veden pauhun. Kaksikymmentä kertaa vene näytti syöksyvän vyöryvään aaltoon, jonka välkkeen pimeässäkin saattoi erottaa ja yhtä usein se puikahti sen harjalle saamatta mitään vahinkoa, sillä varma käsi ohjasi sen liikkeitä. Kerran ja vain kerran Jasper näytti olevan voimaton ohjaamaan haurasta kaarnaansa, jolloin mahtava pyörre käännälsi sitä ympäri, mutta epätoivoisella ponnistuksella hän sai sen pian oikealle tolalle ja sen palkinnoksi tapasi kohta veneensä syvällä, tyynellä vedellä turvassa kaikelta tuholta, eikä luonnon voima ollut saanut koko aikana ryyppyäkään veneeseen.
"Kaikki on ohi, Mabel", virkkoi nuorukainen lämpimästi. "Vaara on vältetty, ja te saatte nyt varmasti vielä tänä yönä tavata isänne."
"Jumalan kiitos! Jasper, tämän onnellisen tapauksen luemme teille suureksi kunniaksi."