IX LUKU.
"Maanpako-kumppanit ja ystävät, tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp' on loiston kiiltoa. Nää metsät eikö vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?"
Miten haluatte.
Kersantti Dunham ei kerskunut turhia lausuessaan viime luvun lopussa kertomamme sanat. Huolimatta tämän raja-aseman kaukaisesta etäisyydestä näiden seutujen asukkaat voivat kattaa pöytänsä herkuilla, joita kuninkaat ja prinssit olisivat kadehtineet. Niinä aikoina, joista kerromme, vieläpä puolisen vuosisataa myöhemminkin nämä autiot seudut, joita sanotaan Länneksi tai "uusiksi maakunniksi", olivat jokseenkin asumattomia kukoistaen täynnä luonnonrikkauksia ja -tuotteita, joita tämä ilmanala niin runsaasti kehittää sekä ihmisten että eläinten tarpeiksi. Ne vähälukuiset intiaanit, jotka kiertelivät näissä metsissä, eivät voineet sanottavasti vähentää riistan paljoutta, eivätkä ne harvat metsästäjät ja suojelusjoukot, joita sinne tänne oli vaatimattomiin linnoihin sijoitettu, voineet tällä äärettömällä alueella saada aikaan enempää kuin mehiläiset apilaskentällä tai kolibrit kukkatarhoissa.
Sitä perimätietoa, joka on kertonut siitä eläinten, lintujen ja kalojen paljoudesta, joita eli näissä metsissä ja suurissa järvissä ja joka on herättänyt meissä niin suurta ihmettelyä, tukevat siellä mukana-eläneitten miesten kertomukset. Ja nähtyämme omin silmin monia näistä ihmeistä voimme vakuuttaa ne tosiksi. Oswego sijaitsi juuri parhaalla paikalla täyttääkseen suurimmankin elostelijan ruokasäiliön häntä tyydyttävällä tavalla. Kalastajan tarvitsi vain heittää pyydyksensä jokeen, ja hän sai nostaa mielensä mukaan kuhia ja ahvenia tai muita veden asukkaita, joita uiskenteli näissä vesissä yhtä runsaasti kuin tiedetään surisevia hyönteisiä lentelevän näiden seutujen hyllyvillä soilla. Muiden muassa saatiin kaikenlaisia näiden järvien lohilajeja, jotka laatunsa puolesta vetävät vertoja Pohjois-Euroopan ihastuttaville lajeille. Suunnattomat lintuparvet täyttivät ohi kulkiessaan metsät ja vedet, niin että satojen aarien aloilla suurissa lahdissa ja rantamilla ei nähnyt muuta kuin uiskentelevia sorsa- ja ankkaparvia. Peurat, karhut, jänikset ja oravat sekä muut nelijalkaiset, kuten saksanhirvet ja hirvet täydensivät eläinten parvea, jota vartioväki mielin määrin käytti hyväkseen halulla tai halutta viettäessään aikojaan näillä kaukaisilla rajamailla.
Täällä oli harvinaisia ruokavaroja niin runsaasti, ettei kukaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka niitä muualla maailmassa olisi pidetty mitä ylellisimmän elämän merkkinä. Halvinkin Oswegon seudun asukkaista nautti riistasta, joka olisi ylpeydellä voitu asettaa parisilaisen loistosalin pöydälle. Kukin tyydytti ruokahaluansa mielensä mukaan, eikä kenenkään johtunut mieleen kadehtia eikä nureksia toisen maun omituisimpiakaan oikkuja. Tavallista armeijan ruokaa, jota täytyi kulkuneuvojen vaikeuden vuoksi pitää erittäin säästävästi, korvasivat hirvet, ankat, villihanhet ja lohet, joilla saattoi pitää herkullisemmat juhlat kuin suolatuilla siankyljyksillä, kevätnauriilla tai puolikeitetyillä kaaleilla.
Kersantti Dunhamin pöytä hämmästytti siis loistollaan yhtä paljon kuin erikoisuudellaankin. Herkullisesti paistettu lohi höyrysi komealla vadilla, kuuma hirvipaisti herätti ruokahalua tuoksullaan ja mitä erilaisimpia kylmiä liharuokalajeja oli asetettu vastasaapuneitten tarpeiksi ja todistukseksi vanhan soturin vieraanvaraisuudesta.
"Sinä et näytä viettävän kieltäytyvää elämää tässä kaukaisessa maanääressä, kersantti", sanoi Cap tutustuttuaan näihin harvinaisen keittotaidon uusimpiin saavutuksiin. "Yksinpä skotlantilainenkin lienee tyytyväinen näihin lohiin."
"Niitä ne eivät — sen pahempi — kuitenkaan ole, veli Cap. Niistä parista kolmesta sadasta pojasta, jotka tässä linnassa asustavat, on tuskin puolta tusinaa, jotka eivät vannoisi, että tämä kala on kelvotonta syödä. Yksinpä sellainenkin poika joka ei ole maistanut hirveä muulloin kuin silloin, kun salametsästäjän on onnistunut se varastaa, nostelee nenäänsä nähdessään lihavimman hirven reiden, mitä täällä on saatavissa."
"Niinpä niin, siinä ilmenee kristityn luonne", pisti Haukansilmä väliin, "eikä se ole hänelle eduksi. Punanahka ei koskaan nureksi, vaan on aina kiitollinen, olkoonpa hänen ravintonsa sitten lihavaa tai lihaa, hirveä tai karhua, villin hanhen täkkää tai villisorsan siiven kappaletta. Valkoisten miesten häpeäksi on sanottava, että me nautimme runsauden sarvesta tyytymättöminä ja annamme pienille ikävyyksille niin hirveän suuren arvon."