Lukija lienee juuri kerrotusta keskustelusta saanut selville yhden kersantti Dunhamin suunnitelmista saada tyttärensä jäämään tänne rajaseudulle. Vaikka hänen mielestään luonnollisesti oli haihtunut se sydämellinen hellyys, jolla hän oli lastansa kohdellut parina ensimmäisenä vuotena leskenä ollessaan, rakasti hän kuitenkin häntä ainoana kalleutenaan. Kun hän itse oli tottunut tottelemaan yhtä hyvin kuin käskemäänkin kyselemättä itseltään tai muilta virkakirjelmien oikeutusta, hän ehkä oli liian varma, että hänen tyttärensä heti ottaisi hänen valitsemansa miehen eikä hän katsonut olevan syytä ottaa lukuun tytön omia toivomuksia eikä vaatimuksia. Tosiasia olikin, että harvat tunsivat Haukansilmää lähemmin salaisesti ajattelematta, että hän oli aivan erikoinen ihminen. Aina sama — vaatimaton, uskollinen, peloton ja viisas, ensimmäinen kaikissa rohkeissa yrityksissä, ja yleisen mielipiteen mukaan hänen ei koskaan tarvinnut punastua, jos hänen tekojansa arvosteltiin ja siksi ei kukaan voinut kauan seurustella hänen kanssaan tuntematta rajatonta luottamusta ja kunnioitusta, joka ei ollut ollenkaan riippuvainen hänen vaatimattomasta asemastaan elämässä. Hänellä oli mitä omituisimpia arveluja miehestä, joka sai kunniamerkkejä ilman huomattavia persoonallisia ansioita eikä hän antanut niille mitään arvoa. Tottumuksesta hän kohteli ylempiänsä kunnioituksella, mutta usein hän oli voinut korjata heidän vikojansa ja huomauttaa heidän erehdyksiänsä niin rohkeasti ja pelkäämättä, että se todisti hänen terävää arvostelukykyänsä, jota ei väärä kasvatus ollut himmentänyt, lyhyesti: epäilykset miehen kyvystä voida erottaa paha hyvästä ilman kasvatuksen apua, joutuivat häpeään, kun tutustui tämän erikoisen erämaan lapsen luonteeseen. Eläen suurimman osan ajastaan metsissä hänen tunteensa säilyttivät luonnon ja metsän tuoreuden eikä viisastelijakaan olisi voinut tarkemmin erottaa oikeata väärästä. Kuitenkaan hänkään ei ollut ennakkoluulojansa vailla, jotka — vaikkakin harvat — olivat häneen syvälle syöpyneet ja muodostaen osan hänen luonteestaan, antoivat sille värin ja yksilöllisen leiman. Huomattavin Haukansilmän siveyskäsitteistä oli hänen erehtymätön oikeudentuntonsa. Tämä ylevä ominaisuus — jota ilman yksikään mies ei tule todella suureksi, eikä sen omattuaan voi jäädä kunnioitusta vaille — vaikutti huomaamatta voimakkaasti kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, sillä tavallinen, tarkoitukseton lörpöttely leirissä muuttui säädylliseksi hänen tullessaan, koska sellainen näytti loukkaavan hänen tunteitaan, yksinpä kielikin muuttui hiotummaksi hänen esimerkkinsä kautta. Kuten odottaa sopii sellaiselta mieheltä — oli hänen uskollisuutensa horjumaton kuin kallio — petos oli julistettu mahdottomien asioitten joukkoon, ja kun hän harvoin pakeni vihollistansa, ei koskaan tiedetty hänen minkäänlaisissa olosuhteissa hylänneen ystäväänsä hädässä. Tällainen luonne ilmeisesti saarnasi kaikille: mitta mitasta. Hänen toverinsa ja seuralaisensa — niin monenlaisia kuin lienevät olleetkin — omasivat yleensä tavallista korkeammat ajatukset siveellisistä velvollisuuksista, sillä hänellä näytti olevan vaistomainen kyky, joka johti häntä valitsemaan ystävikseen sellaiset, joiden luonne näytti parhaiten ansaitsevan hänen ystävyytensä. Lyhyesti, Haukansilmä oli oikean, puhdassydämisen miehen perikuva, kuten eräs, joka oli hänen elämäänsä lähemmin tutustunut, lausui. Vaikka hän ei ollut kokenut uskottomuutta eikä kunnianhimo häntä kiusannut, hän ymmärsi kuitenkin ihmisvoiman rajallisuuden ja Kaikkivaltiaan suuruuden, joka määrää ihmiskohtalot niin erämaissa kuin kaupungeissakin.

Sellainen oli se mies, jonka kersantti Dunham oli valinnut tyttärelleen. Tätä vaalia tehdessään hän ei ollut ajatellut niin paljoa tyttärensä loistavaa asemaa kuin omaa mielihaluansa, eikä kukaan tuntenut Haukansilmää yhtä hyvin kuin hän ja omassa mielessään hän oli tottunut antamaan mitä suurimman arvon tämän hyveille. Että tytär voisi keksiä joitakin järjellisiä syitä avioliittoansa vastaan, sitä tämä vanha soturi ei voinut ymmärtää. Hän tunsi vain hämärästi päiviensä kallistuvan iltaan ja unelmoi saavansa viettää iltahetkensä jälkeläistensä parissa, jotka olisivat hänelle rakkaat molempien vanhempiensa vuoksi. Ensiksi hän oli esittänyt suunnitelmansa ystävälleen, joka oli kohteliaasti häntä kuunnellut, mutta joka — se kersantille alkoi vähitellen selvitä — suuresti epäili tulevaisuutta, etupäässä sen vuoksi, että hänen ajatuksensa hänestä itsestään olivat niin pienet.

X LUKU.

"En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan. Ärtyinen se poika on, vaikk' puheensa on huoleton, en huoli sanoistaan."

Viikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen asemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin ikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että heillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa ja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla vaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan valoon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun hän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä tarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas esiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.

Tässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa seuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon rannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen tulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema, joka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka olikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa kummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden lukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla valitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin vaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin pöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja kauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita pyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita myöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen soturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta ja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia, varsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat hänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies, joka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta vierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät heidän arvosteluansa "kersantin tyttärestä", ja "Mabel Dunhamin" illalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit suinkaan niitä halveksineet.

Eräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of Lundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka ilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui liikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin siirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli asettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet noudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero päällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin edellisten huoneet olivat hieman suurempia.

"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni", sanoi vanha Lundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn huoneen ovelle, "astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt teidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta kuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun olen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin ja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille. Istukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä, kersantti."

"On todella, majuri Duncan", vastasi toinen, joka — vaikka olikin käynyt istumaan — oli liian paljon kokenut unohtaakseen sen kunnioituksen, jota hän asemansa vuoksi oli velvollinen osoittamaan —"oikein herttainen päivä, herra; näyttää, että tähän vuodenaikaan saamme nauttia niistä useammastikin."

"Niin toivon koko sydämestäni. Sato näyttää lupaavalta ja toivon sen osoittavan, kersantti, että 55:nnen miehet ovat yhtä hyviä maanviljelijöitä kuin sotilaita. En koskaan ole nähnyt kauniimpia perunoita Skotlannissa kuin meidän uudessa perunamaassamme."