"Se lupaa hyvän sadon, majuri Duncan, ja siinä suhteessa miellyttävämmän talven kuin mennyt oli."
"Elämä on suhteellinen, kersantti, jakaessaan mukavuuksiaan ja tarpeitaan. Me vanhenemme yhä ja olen alkanut ajatella, että minun aikani olisi vetäytyä yksityiselämään. Minusta usein tuntuu, että minun palvelusaikani lähenee loppuansa."
"Kuningas — Jumala häntä siunatkoon! — tarvitsee vielä paljon teidän palvelustanne."
"Ehkäpä niinkin, kersantti Dunham, ja ainakin niin kauan, kuin on asettanut maaherran näihin siirtokuntiin."
"Se arvo lankeaa 55:nnelle siten, että jonakin päivänä valtakirja annetaan Duncan of Lundielle."
"Ja Duncan of Lundie on oleva ylpeä saadessaan sen. Mutta, kersantti, vaikka te ette olekaan ollut siirtokuntien maaherrana, on teillä kuitenkin ollut hyvä vaimo, ja se on järjestyksessä toinen asia, että mies voisi tuntea itsensä onnelliseksi."
"Minä olen ollut naimisissa, majuri Duncan, mutta siitä on jo liian kauan, että se vähentäisi rakkauttani hänen Majesteettiinsa ja velvollisuuksiini."
"Mitä, mies! Eikö edes rakkaus siihen vilkkaaseen soreavartiseen, punaposkiseen pikku tyttäreen, jonka olen muutamia päiviä nähnyt täällä linnassa? Kunniani kautta, kersantti! Niin vanha kuin olenkin, minäkin voisin rakastaa tuota suloista tyttöstä ja jättää maaherranarvon hiiteen."
"Me kaikki tiedämme, missä majuri Duncanin sydän on, että se on Skotlannissa, missä kaunotar odottaa valmiina tehdäkseen hänet onnelliseksi niin pian kuin velvollisuudet suovat hänelle siihen tilaisuuden."
"Eikö mitä, turha on toivoa kaukaista hyvää, kersantti", vastasi päällikkö, ja surumielinen ilme levisi hänen puhuessaan hänen skotlantilaisille kasvoilleen, "ja kaunis Skotlanti on kaukainen maa. Niinpä niin, vaikk'ei meillä olekaan vehnää eikä kauraryynejä tässä seudussa, on meillä hirviä ja lohia mielinmäärin. Onko totta, kersantti, että miehistö valittaa saaneensa hirvi- ja lintupaistia liiaksi viime aikoina?"