"Se on viisainta, eno", keskeytti reipas tyttö, "eikä minua ollenkaan peloita. Ei yksikään kristitty, nähdessään yksinäisen lähestyvän tytön, tahdo häntä ampua; ja se osoittaa vain heille, että haluamme kohdata heitä ystävinä ja tarjoamme rauhaa. Anna minun mennä, kuten Nuolenpää neuvoo ja kaikki on hyvin. He eivät vielä ole huomanneet meitä ja minä voin siis lähestyä herättämättä heissä vähintäkään levottomuutta."
"Hyvä", lausahti Nuolenpää, joka ei voinut salata, että Mabelin rohkeus ihastutti häntä.
"Merimies ei koskaan tekisi niin", vastasi Cap, "mutta koska tämä tapahtuu metsässä, niin eihän sitä kukaan tiedä. — Koska sinä luulet, Mabel —"
"Eno, minä tiedän! Minulla ei ole vähintäkään pelon syytä, ja tehän olette aina lähellä puolustaaksenne minua."
"No niin, ota sitten yksi pistooleista —"
"Eikö mitä, minun on edullisinta turvautua nuoruuteeni ja heikkouteeni", sanoi tyttö hymyillen, ja posket karahtivat hehkuvanpunaisiksi. "Kristittyjen keskuudessa naisen paras turva on luottaa heidän ritarillisuuteensa. Minä en ollenkaan ymmärrä pyssyjä ja toivon saavani elää tutustumatta niihin."
Nyt eno suostui, ja saatuaan tuskarooralta muutamia lähempiä ohjeita Mabel kokosi rohkeutensa ja läksi yksin kohti pientä joukkuetta, joka istui tulen ääressä. Tytön sydän löi kiivaasti, askel oli varma ja hänen liikkeensä ilmeisesti aivan äänettömät. Kuolon hiljaisuus vallitsi metsässä, sillä ne, joita hän lähestyi, olivat niin kokonaan antautuneet nälkänsä tyydyttämiseen, etteivät ollenkaan muistaneet pelätä metsän vaanivia vaaroja. Kun Mabel oli noin sadan askelen päässä, sattui hän astumaan kuivalle oksalle, ja sen rasahdus sai mohikaanin, kuten Nuolenpää oli intiaania nimittänyt, hypähtämään ylös, ja hänen seuralaisensa tarttuivat aatoksen nopeudella aseihinsa, jotka olivat puita vasten pystyssä. Mutta yksikään ei ojentanut asettaan, kun he näkivät, että tulija oli vain nuori, aseeton tyttö. Intiaani virkkoi muutamia sanoja tovereilleen ja istahti sitten jatkamaan ateriaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Valkoinen mies taas pani pyssynsä paikoilleen ja lähti Mabelia vastaan.
Vieraan lähestyessä Mabel huomasi, että tämä oli samanvärinen kuin hän itsekin, vaikkakin hänen pukunsa oli omituinen kristityn ja intiaanin puvun sekoitus. Hän oli keski-ikäinen, ja vaikka hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, oli niiden ilme niin rehellinen, rohkea ja avoin, että se karkoitti kaiken pelon. Mabel odotti häntä ääneti.
"Älkää ollenkaan pelätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä metsästäjältä koko hänen olentonsa näytti. "Te olette täällä erämaassa kohdannut kristittyjä, jotka kaikin voimin koettavat harrastaa rauhaa ja rakkautta. Näillä seuduin tunnetaan minut hyvin ja ehkäpä joku monista nimistäni on saapunut teidänkin korviinne. Ranskalaiset ja intiaanit Suuren Järven toisella puolella nimittävät minua Pitkäksi Pyssyksi; mohikaanit, parhaat ystäväni, sanovat kokemuksensa perustalla Haukansilmäksi; sotaväet ja metsänkävijät kutsuvat Uranetsijäksi tai Polunlöytäjäksi, koska minä en milloinkaan eksy jäljiltä, jos kerran olen ne löytänyt, vaan joudun avuksi, tarvitkoonpa minua minkärotuinen ystävä tahansa."
Hän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella tietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut syytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja kuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi sanan "Uranetsijä!"