"Kalpeanaama", sanoi tuskaroora nostaen kaksi sormea; "punainen mies", kohottaen yhden.
"Miten lie", vastasi Cap, "on vaikea päättää, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä. Yksi niistä on valkea, se on varma, ja erinomaisen kaunis poika hän onkin, näyttääpä vielä hyvin kunnioitetultakin; yksi on punanahka niin puhdasverinen ja maalattu kuin luonto ikinä on voinut hänet muovata; mutta tuo kolmas poika on sekoitus, ei näytä prikiltä eikä kuunarilta."
"Kalpeanaama", uudisti Nuolenpää kohottaen taas kaksi sormea; "punainen mies", näyttäen yhtä.
"Hän on varmaankin oikeassa, eno, sillä eihän hänen silmänsä koskaan petä. Mutta on tärkeätä saada selville kohtaammeko heissä ystäviä vai vihollisia. He lienevät ranskalaisia."
"Siitä me saamme pian selvän", vastasi Cap. "Mene tuon puun taa, Mabel, että olet turvassa, jos heitä huvittaa kestitä meitä kuulasateella, ja minä saan pian selville, minkä lipun suojassa he purjehtivat."
Eno pani molemmat kätensä torveksi ja alkoi juuri päästää niin voimakkaan äänen kuin ikinä jaksoi, kun Nuolenpää äkkiä tarttuen hänen käteensä esti hänen aikeensa ja särki koko soittimen.
"Punainen mies, mohikaani", sanoi tuskaroora — "hyvä; kalpeanaama yankee."
"Sehän on ihana uutinen", mutisi Mabel, joka oli ollut tavattomassa jännityksessä ja pelossa näiden erämaan vieraiden vuoksi. "Menkäämme heti, enokulta, heidän luokseen ja sanokaamme, että olemme ystäviä."
"Hyvä", sanoi tuskaroora; "punainen mies viisas ja varova; kalpeanaama tulinen ja sukkela. Antaa vaimon mennä."
"Mitä!" sanoi Cap harmistuen, "lähettää minun pikku Magneettini sinne maalitauluksi sill'aikaa, kun me kaksi lurjusta koetamme säilyttää selkänahkamme eheinä! Mieluummin tahdon itse —"