"Älkää toki niin sanoko, neiti Temple; vielä voimme toivoa", vastasi Edwards lohduttaen, vaikka hänen kauhistuneet, pelkäävät silmäyksensä puhuivat sanoja vastaan. "Palatkaamme takaisin kallion huipulle; siellä on, siellä täytyy olla joku paikka, jota myöten voimme mennä alas".
"Viekää minut sinne!" huudahti Elisabeth. "Älkäämme jättäkö mitään pelastuksen keinoa koettamatta".
Hän ei odottanut vastausta, vaan kääntyi heti ja palasi samaa tietä takaisin jyrkkäyksen reunalle, ja tukahduttaen itkuansa mutisi hän: "Isäni, onneton, toivoton isäni!"
Tuossa tuokiossa oli Edwards hänen vieressänsä, ja kirvelevin silmin tutki hän jokaista kallionhalkeemaa löytääkseen jos mahdollista jotakin pakotietä. Mutta sileä, tasainen kallio tarjosi tuskin yhtään jalansijaa, sitä vähemmin minkäänlaisia portaan muotoisia ulkonemia, jotka olivat välttämättömän tarpeelliset, jos mieli päästä laskeutumaan sata jalkaa alaspäin. Edwards huomasi pian, että myöskin tämä toivo oli turha, ja kuumeentapaisella tuskalla, joka yhäti kiihoitti häntä toimeen, alkoi hän miettiä uutta pelastustuumaa.
"Muuta keinoa meillä ei nyt enää ole", sanoi hän synkällä äänellä, "kuin koettaa hinata itsemme kalliota alas. Jos Natty olisi täällä tai jos indianin voisi herättää tuosta tylsyydestä, niin voisivat he kekseliäisyydellään ja monivuotisen kokemuksensa avulla helposti keksiä keinon sen toimeenpanemiseen; mutta tällä hetkellä olen minä lapsi kaikessa, paitsi uskaliaisuudessa ja rohkeudessa. Mistä saan apukeinoja? Vaatteeni ovat niin hienot ja niitä on niin vähäisen — mutta Mohikanin vaippa! Meidän täytyy koettaa — mikä hyvänsä on parempi kuin nähdä teidän sortuvan tämmöisen kuoleman kautta".
"Ja mihinkä joudutte sitten te?" sanoi Elisabeth. "Joko te tai John joudutte minun pelastukseni uhriksi".
Edwards ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän seisoi jo Mohikanin vieressä, joka antoi vaippansa mitään kysymättä, istuen entisessä asemassaan indianilaisella arvoisuudella ja tyyneydellä, vaikka hänen oma tilansa oli vaarallisempi kuin toisten. Vaippa leikattiin siekaleiksi, jotka solmittiin yhteen; Edwardsin liinanuttu ja Elisabethin muslinihuivi käytettiin myöskin samaan tarpeesen, ja täten tehty köysi viskattiin sähkön nopeudella kallionreunalta alas; yhteensidotut liuskat ylettyivät kuitenkin tuskin puolitiehen.
"Ei ylety, ei ylety", huudahti Elisabeth; "minulla ei enää ole mitää toivoa. Tuli lähenee verkalleen mutta vakaasti. Katsokaa, se nielee tantereenkin edessään!"
Jos liekit tällä kohdalla vuorta olisivat kiitäneet eteenpäin ainoastaan puoleksi niin nopeasti, kuin ne muilla paikoin viskautuivat toisesta esineestä toiseen, niin olisi surullinen kertomuksemme pian päättynyt; sillä ne olisivat siinä tapauksessa jo aikaa sitten nielleet nuo uhriraukat, jotka kärsivät kaksinkertaisesti odottaessaan lähenevää kohtaloansa. Mutta paikan omituinen asema salli Elisabethille ja hänen seurakumppalillensa sen viivykkeen, jota he käyttivät tehdäkseen jo mainitsemamme pelastuskokeen.
Kalliota peittävä ohut maakamara ravitsi ainoastaan muutamia kuihtuneita heinänkorsia, ja useimmat kallion lomiin juurittuneet puut olivat jo lakastuneet edellisen kesän kovan kuumuuden vaikutuksesta. Niissä jotka vielä elivät varjoelämää, oli ainoastaan muutamia kuivia, lakastuneita lehtiä, mutta muut olivat vaan männyn-, tammen- ja vaahterin haahmuja. Tuli ei mistään olisi voinut saada parempaa virikettä, kuin näistä jos liekit vaan olisivat niihin päässeet; mutta maassa ei ollut lehtiä eikä oksia, jotka olisivat voineet jonkinmoisena juovana johdattaa hävittävää elementtiä vuoren muihin osiin. Tähän tuli lisäksi se, että yksi niitä suuria lähteitä, joista tämä maa on niin rikasta kumpuili ylempänä vierteellä, ja, hitaasti vierittyään tasaista kalliota pitkin, kostutti vuoren sammalpeitettä jatkaessaan matkaansa järveen päin salaisia, maanalisia juovia myöten, eikä rajusti syösten kalliolta kalliolle. Sade-aikana nousi se väliin siellä täällä pienenä purona näkyviin, jopa paisui reunojensakin yli; mutta kuivina kesinä voi sen olemassa olon huomata ainoastaan siitä, että muutamin paikoin kasvoi rehoittavia kasvia ja raitista sammalta, jotka osoittivat veden läheisyyttä. Kun tuli ehti tämän sulun eteen, täytyi sen pysähtyä, kunnes kuumuus tuli niin kovaksi että se voitti kosteuden, ihan kuin sotajoukko, joka malttamatonna odottaa ampuvan patterin vaikutusta, joka raivaa tietä surmalle ja hävitykselle.