Perikadon hetki näkyi nyt olevan läsnä, sillä lähteen kihisevä vesi näytti jo haihtuneen, ja sammalet käpristyivät kokoon tulisen kuumuuden vaikutuksesta, joka levisi tuon pienen kosteikon yli, samalla kuin kaarnapalaset alkoivat erota puista ja tippua maahan. Ilma vavahteli kuumuudesta, ja Elisabethin kiihtyneelle kuvitusvoimalle, kun hän seisoi syvyyden partaalla ja katsoi tuon mahtavan vihollisen lähenemistä, tuntui kuin jokainen puu, jokainen kasvi hänen läheisyydessänsä olisi ollut tuleen syttymäisillään. Oli hetkiä, jolloin mustia savupilviä vyöryi pienen penkereen päälle, ja koska silmä silloin ei voinut nähdä mitään, auttoivat muut aistit näkymön kamaluuden lisääntymistä. Liekkien humina, hurjan elementin tohina, putoovien oksien ruske ja kaatuvain puiden jytkäykset jotka väliin tuntuivat kaukaisen ukkosen jyrähdyksiltä — kaikki tämä säikytti yhä enemmän noita onnettomia uhria. Edwards oli kuitenkin kaikista enimmän kauhistunut. Elisabeth, joka oli luopunut kaikesta pelastumisen toivosta, oli pian saavuttanut tuon nöyrän tyyneyden, jolla hänen sukupuolensa jaloimmat henkilöt tavallisesti kohtaavat välttämättömiä onnettomuuksia, ja Mohikani taas, joka oli paljo lähempänä vaaraa, istui paikallaan jäykällä päättäväisyydellä, kuten indianilainen soturi ainakin. Vanhan päällikön katseet, jotka melkein kaiken aikaa tähystivät kaukaisia vuoria, kääntyivät pari kertaa nuorten puoleen, jotka näkyivät olevan tuomitut niin aikaiseen kuolemaan, ja silloin välähti sääliväisyyden merkki yht'äkkiä hänen kasvoinsa juonteisin; mutta heti sen perästä muuttuivat ne taas yhtä jäykiksi ja liikkumattomiksi kuin ennen, ikäänkuin jo olisivat katselleet tulevaisuuden pimeään yöhön. Melkeen koko ajan oli hän hiljaisella äänellä laulanut jonkunlaista delavarilaista kuolinvirttä noilla syvillä, oudoilla kurkku-äänillä, jotka ovat niin omituiset hänen kansallensa.
"Tämmöisinä hetkinä, h:ra Edwards, katoaa kaikki erilaisuus ihmisten välillä," kuiskutti Elisabeth. "Houkutelkaa Johnia muuttamaan lähemmäksi meitä; kuolkaamme yhdessä."
"Kuolla!" huusi nuorukainen. "Ei, ei, vielä täytyy olla toivossa, te ette voi, te ette saa kuolla."
"Millä tavalla voimme sitten pelastua?" kysyi Elisabeth, viitaten tuleen päin taivaallista tyyneyttä ilmoittavalla katseella. "Liekki tulee jo kostean rajan yli, se lähenee hitaasti mutta varmaan. Katsokaa, johan tuo puu tuolla on syttynyt tuleen!"
Hän puhui, surkeata kyllä ihan totta. Kuumuus oli jo aikaa sitten voittanut veden vähäpätöisen vastustusvoiman, ja tuli tuprusi nyt eteenpäin puolikuivaa sammalikkoa myöten; yhden kuivan männyn sytytti tuleen halkein liekki, joka tuulen viemänä löihe sen rungon ympärille. Sen vaikutus oli pikainen ja hämmästyttävä. Liekit hyppelivät kuivaa runkoa pitkin, kuin salama sähköjohdatinta myöten, ja heti sen perästä kohosi tulipatsas ilmaan. Tuli levisi puusta puuhun; se kaatunut puu, jonka päällä Mohikani istui, syttyi tuleen ja peittyi savuun ja liekkeihin. Kuitenkin istui indiani paikallaan. Kun hänen ruumiinsa oli verhotta, lienee hänen tuskansa olleet hirmuiset, mutta hän kohtasi niitä jäykällä uhalla. Elisabeth kääntyi pois tätä näkemästä ja katsoi alas laaksoon päin. Kuumuus synnytti kiivaita tuulenpuuskia, ja juuri tällä hetkellä kohosi se savuvaippa, joka oli kokonaan peittänyt laakson, ja kaunis kylä tuolla alhaalla tuli selvästi näkyviin.
"Oi isäni, isäni," huudahti Elisabeth. "Ah tästä — tästä olisi minut voitu säästää — vaan minä nöyristyn mahtavamman tahdon alle."
Hänet keskeytti ihmisäänen vinhat huudot.
"Tyttö, missä olette, tyttö? Ilahuttakaa vanhan miehen sydäntä, jos vielä olette elossa."
"Kuulkaa!" sanoi Elisabeth. "Se on Nahkasukka — hän etsii minua."
"Se on Natty," huudahti Edwards; "vielä voimme tulla pelastetuiksi."