Onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja, mutta Jasperin otsa rypistyi ja vahva puna lensi hänen poskillensa.
Metsäläisten keskustelu päättyi nyt, ja pakenijat kuulivat rannalla kulkevien hiljaiset, varovaiset liikunnot, kun he kääntivät pensaita tieltä pois varuisan etenemisen kestäessä. He ennättivät piilopaikan ohitse, mutta heidän joessa olevat kumppalinsa seisoivat vielä samassa paikassa ja katselivat rantaa, silmät sotamaalauksen alta kiiluvina kuin tuliset hiilet. Muutaman minuutin kuluttua alkoivat myöskin nämät kolme kulkea jokea alaspäin, mutta verkalleen askel askeleelta, niinkuin semmoiset, jotka etsivät jotakin hukkaan joutunutta kapinetta. Tällä tavoin olivat he kulkeneet tuon keinotekoisen lehvävarjoksen ohitse, ja Opas pani jo suunsa tavalliseen hiljaiseen, herttaiseen nauruun, jonka luonto ja tottumus oli tehnyt hänen ominaisuudekseen. Mutta hänen riemunsa oli liian aikainen; juuri tällä hetkellä katsoi jälkimmäinen heistä taakseen ja pysähtyi, jolloin hänen liikkumaton olentonsa ja vakainen katseensa osoitti, että joku huolettomasti pantu pensas herätti hänessä epäluuloa
Oli ehkä onneksi kätkössä olijoille, että se sotilas, joka osoitti näitä levottomuutta herättäviä epäluulon merkkejä, oli nuori ja tarvitsi hankkia nimen itselleen. Hän tiesi erittäin tärkeätä olevan, että tällä ijällä osoitti varovaisuutta ja vaatimattomuutta, ja kaikkein enimmän pelkäsi hän sitä pilkkaa ja ylenkatsetta, joka häntä kohtaisi, jos suotta herättäisi meteliä. Paluuttamatta seuralaisiaan kääntyi hän takaisin, ja näiden kulkiessa jokea alas, lähestyi hän varovasti pensaikkoa, johon hänen katseensa olivat ikäänkuin lumouksesta kiintyneet. Muutamat auringon paisteelle enimmän alttiit lehdet olivat hieman lakastuneet, ja tämän vähäpätöisen poikkeuksen luonnon tavallisesta muodosta oli indianin tarkka silmä huomannut. Ja itse tämän vähäpätöisyys oli hänelle uutena syynä, jonkatähden ei ilmoittanut kumppaleilleen tekemäänsä huomiota. Jos tämä todellakin oli jonkin arvoinen, niin saavuttaisi hän siitä sitä suuremman kunnian, koska se lankiaisi hänelle yksistään, ja jos taas hänen epäluulonsa oli perätön, niin voi hän toivoa välttävänsä sen häpeän ja pilkan, jota nuori indiani niin kovin pelkäsi.
Se pelko, että joku voi olla väijymässä tai äkkiarvaamatta hyökätä päälle, jota sotilaan metsissä aina on varominen, vaikutti että hän lähestyi verkalleen ja varovasti. Sen viipymisen tautta, joka täten syntyi, olivat molemmat joukkokunnat ennättäneet noin kahdeksankymmenen tai sadan kyynärän päähän, silloin kuin nuori metsäläinen oli niin likellä Oppaan asettamia pensaita, että voi kädellään koskea niihin..
Vaikka pakenijain asema oli tuskallinen, katselivat he kuitenkin nuoren Irokesin kasvonpiirteitä, jotka yhä muuttuivat mitä ristiriitaisimpain tunnetten vaikutuksesta. Ensiksi heräsi hänessä toivo onnistua siinä missä hänen heimonsa harjaantuneimmatkin sotilaat olivat erehtyneet, jolloin hän myöskin voi saavuttaa kunnian, joka harvoin on langennut hänen ikäiselleen tai ensimmäisellä sotaretkellä olevalle sotilaalle; hänen kasvoinjuonteissaan ilmaantui sitten arvelua ja epäilystä, kun nuo lakastuneet lehdet näyttivät kohoavan ja heräävän uuteen eloon raitisten tuulenpuuskien vaikutuksesta, ja päälle päätteeksi lisäsi salaisen vaaran pelko elävyyttä ja vilkkautta hänen merkikkäisiin kasvonpiirteisinsä. Auringon paiste oli niin vähän muuttanut lehtien muotoa, jotta Irokesi, kun kosketti niihin, luuli erehtyneensä niiden suhteen. Mutta koska jokainen tietysti tahtoo käyttää kaikkia keinoja poistaakseen itsessään herännyttä epäluuloa, sivuutti nuori sotilas oksat varovasti ja astui piilopaikkaan, jossa hänen katseensa kohtasi pakenijat seisomassa kuin elottomat kuvapatsaat. Tuo tukahtunut huuto, tuo äkillinen hämmästys, nuo kiiluvat silmät oli tuskin huomattu, ennenkuin Chingachgookin käsi kohosi ja tomahavki putosi vihollisen paljaaksi ajetulle päälaelle. Irokesi nosti hurjasti kätensä ylöspäin, horjahti ja kaatui takaperin veteen, jonka väkevä virta vei pois ruumiin, sen elinten vielä kuoleman tuskista nykiessä ja vääntyessä. Delavari koetti äkkiä, vaikka turhaan, tarttua uhrin käteen kiinni saadakseen hänen päänahkansa, mutta veren punaama vesi vieri alaspäin ja vei vavahtelevan taakkansa mukanaan.
Kaikki tämä tapahtui vähemmän kuin minuutin kuluessa, ja tapaukset seurasivat toisiansa niin pikaa ja aavistamatta, että metsässä käytettyyn taistelutapaan vähemmän tottuneet henkilöt, kuin Opas ja hänen seuralaisensa, olisivat epäilleet mitä nyt oli tekeminen.
"Ei silmänräpäystäkään saa menettää," sanoi Jasper hiljaa mutta painolla, riistäessään irti maahan pistettyjä pensaita. "Tehkää kuin minä, mr. Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel, laskeutukaa pitkällenne ruuhen pohjalle."
Sanat olivat tuskin lausutut, kun hän tarttui ruuhen laitaan ja veti sitä rantaa pitkin. Lykkäämällä auttoi Cap häntä tässä toimessa, ja molemmat pysyttelivät niin likellä rantaa kuin mahdollista, jott'ei viholliset havaitsisi heitä, sekä kokivat mitä pikemmin ennättää ylempänä olevan niemen toiselle puolen, joka sitten täydellisesti salaisi heidät vihollisten silmistä. Oppaan ruuhi oli maata lähinnä ja joutui sentähden jälkimmäiseksi. Mohikani kiiruhti metsään, sillä hänellä oli toimena pitää silmällä vihollisia siltä haaralta, ja Nuolenkärki viittasi valkea-ihoiselle kumppalilleen, että hän tarttuisi ruuhen laitaan ja seuraisi Jasperin perästä. Tämä kaikki oli silmänräpäyksen työ. Mutta kun Opas ennätti virtaan, joka niemen kärjessä oli kovin, huomasi hän sen painon, jota veti perässään, yht'äkkiä muuttuvan, ja katsoen taakseen, näki hän, että sekä Tuskarora indiani että hänen vaimonsa oli kadonnut. Ajatus, että petos oli tapahtunut, juohtui hänelle mieleen, vaan ei ollut aikaa pysähtyä, sillä metsäläisten valitusporu alempana joessa ilmoitti, että nuoren Irokesin hengetön ruumis oli kulkenut heidän luoksensa. Pyssyn paukaus kuului tämän perästä, ja Opas näki kuinka Jasper, joka nyt oli kiertänyt niemen, seisoen pystössä ruuhen perässä, ohjasi sitä suoraan joen toiselle puolelle, ja Cap istui kokan puolella vahvoilla aironvetämillä auttaen kepeän ruuhen eteenpäin kulkemista. Silmäys, ajatus ja toimi seurasivat toisiaan nopeasti semmoisen miehen puolelta, joka oli niin tottunut rajataistelun kaikkiin vaiheisin. Juosten ruuhensa perään työnsi hän sen vahvalla aironlykkäyksellä virtaan ja alkoi soutaa kohtisuoraan joen poikki erääsen paikkaan toisella rannalla, joka oli niin paljon alempana sitä paikkaa, mihin toinen vene ohjasi kulkuansa, että hän omasta tahdosta joutui pilkkutauluksi vihollisten pyssyille, hyvin tietäen että heidän kiihkeä päänahan halunsa valtaisi kaikki muut tunteet.
"Ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan, Jasper," huusi tuo kunnon Opas, kiitäessään vettä myöten pitkillä, vakailla, voimakkailla airon vetämillä; "ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan ja souda tuon lepikön luokse tuolla toisella rannalla."
Jasper viittasi airolla, merkiksi että oli ymmärtänyt, ja pyssy toisensa perästä laukaistiin nopeasti lähimmäisessä ruuhessa olevaa yksinäistä miestä kohti.