"Niin, tyhjentäkää te vaan pyssynne, pöllöpäät," sanoi Opas, joka alituisen oleksimisen kautta autioissa metsissä oli tottunut puhumaan itsekseen; "tyhjentäkää vaan hätäisesti tähtäen pyssynne ja antakaa minulle aikaa saattaa kyynärä kyynärältä jokea väliimme. En tahdo pilkata teitä, niinkuin joku Delavari tai Mohikani tekisi, sillä minun lahjani ovat valkean miehen eikä indianin lahjat, ja kehuminen taistelussa ei sovi kristitylle sotilaalle; mutta saanenhan tässä ihan yksinäni ollen sanoa, että tuskin olette parempia kuin yhtä lukuinen joukko kaupunkilaisia, jotka ampuvat varpusia puutarhoissa. Tuo oli hyvin ai'ottu," sanoi hän ja nykäsi päätään taaksepäin, kun muuan luoti otti pois kiharan hänen ohimoltaan; "mutta lyijy, joka hairahtuu puolen tuumaa pilkasta, on yhtä hyödytön kuin se, joka ei koskaan lähde pyssynpiipusta."
KAHDEKSAS LUKU.
Opas vaarassa. — Vihollinen peijattu.
Opas oli nyt keskellä jokea ja melkeen suoraan vihollisen kohdalla, mutta toinen ruuhi, jota Capin ja Jasperin vahva käsi kuletti eteenpäin, oli jo ennättänyt melkein toiselle rannalle juuri sen paikan luo, joka sille oli osoitettu. Tuo vanha merimies täytti nyt tehtävänsä miehen tavalla; hän oli nyt oikein omalla pohjallaan, hän piti paljon sisarentyttärestänsä, piti erinäisessä arvossa omaa persoonaansa ja oli jotenkin taitava pyssymies, vaikka hän aivan varmaan oli saanut kokemuksensa kokonaan toisenlaisessa sodassa. Muutama aironvetämä kuletti nyt ruuhen pensaikkoon; Jasper vei Mabelin pikaisesti maalle, ja kaikki kolme olivat ainakin sillä hetkellä turvassa.
Toisin oli Oppaan laita. Hänen rohkea itsensä alttiiksi antaminen oli saattanut hänet vaaralliseen asemaan, joka tuli yhä vaarallisemmaksi sen kautta, että metsässä olleet metsäläiset juuri kun hän oli vihollista lähinnä, syöksivät rantaan ja yhtyivät vedessä seisovien kanssa. Oswego oli tältä kohdalta kaapelinpituuden levyinen, ja koska ruuhi oli keskellä jokea, oli se ainoastaan puolentoista sadan kyynärän päässä pyssyistä, joita myötäänsä laukaistiin soutajaa kohti.
Oppaan tyyneys ja taitavuus oli hänelle hyvänä apuna tässä tukalassa tilassa. Hän tiesi pelastuksensa riippuvan ruuhen alituisessa liikkeessä pitämisestä, ja sillä tavoin että liikunto myötäänsä muutteli, niin että kevyt ruuhi väliin kiiti nuolen nopeudella virtaa alas, väliin pysähtyi yht'äkkiä, kokka kääntyneenä toista rantaa kohden. Onneksi eivät Irokesit voineet vedessä panna pyssyjään latinkiin, ja pensaat, jotka rantaa reunustivat, tekivät vaikeaksi maalta pitää pakenijaa silmällä. Näiden seikkain tähden ja sittenkuin metsäläiset olivat laukaisseet pyssynsä, oli Oppaan onnistunut lisätä heidän ja hänen välistä matkaa siten, että oli sekä kulkenut jokea alaspäin että likemmäs toista, rantaa, kun uusi vaara yht'äkkiä, vaikk'ei kokonaan odottamatta, ilmaantui niiden metsäläisten tulon kautta, jotka oli jätetty väijyksiin alempana vartioimaan jokea.
Käsittäen asemansa tarjoomat suuret edut, olivat nämä metsäläiset, lukumäärältään kymmenen kappaletta, asettuneet erääsen paikkaan, jossa joki, kuohuen kallioin ja luotoin yli, synnytti kovan kosken. Opas ymmärsi, että jos hän antautuisi tähän soukkaan, vaaralliseen kulkuväylään, niin tulisi hän kulkemaan likeltä sitä paikkaa, johon Irokesit olivat asettuneet; sillä virran voima oli vastustamaton ja kallioiden välissä ei ollut muuta turvallista kulkupaikkaa, jonka vuoksi kuolema tai vankeus tulisi olemaan todennäköinen seuraus tästä yrityksestä. Hän koetti sentähden kaikin mokomin päästä läntiselle rannalle, koska kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta tähän yritykseen ei ihmisen voima näkynyt riittävän, ja vastavirtaa soutaminen olisi hiljentämällä ruuhen kulkua vaan tehnyt sen varmaksi pilkuksi vihollisten luodeille. Tässä pulassa teki Opas tavallisella uljaalla ripeydellään päätöksen, jonka paikalla pani toimeen. Hän ei koettanutkaan päästä tuohon ahtaasen, kuohuvaan kulkuväylään, vaan ohjasi sen sijaan ruuhensa joen matalimmalle paikalle, hyppäsi siinä veteen pyssyineen pussineen ja alkoi kahlata kiveltä toiselle läntistä rantaa kohti. Ruuhi pyörieli ympäri tuossa kiivaassa koskessa, väliin vierien liukkaiden kivien yli, väliin vettä täynnä, väliin taas tyhjänä, kunnes viimen viskautui rannalle muutaman kyynärän päässä Irokeseista.
Kuitenkaan ei Opas vielä hetikään ollut pelastunut. Ihmetellen hänen reippauttaan ja rohkeuttaan, joita omaisuuksia indianit pitävät suuressa arvossa, olivat he ensi aluksi pysyneet liikkumattomina, mutta koston himo ja tuon kalliin voittomerkin halu sai pian voiton tästä häälyvästä tunteesta ja herätti heidät puutumis-tilasta. Pyssy toisensa perästä laukaistiin ja luodit vinkuivat pakenijan pään ympärillä keskellä veden kohinaa. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, ikäänkuin hän lumouksen kautta olisi tehty luodin tapaamattomaksi, sillä vaikka ne useita kertoja lävistivät hänen karkeat vaatteensa, ei ne kuitenkaan raapaisseetkaan ihoa.
Koska Oppaan täytyi monet kerrat kahlata aina kainaloihin saakka vedessä sekä kantaa pyssyä ja ampumavarojaan korkealla vaahtoavan veden päällä, väsyi hän pian ponnistuksista ja oli iloinen kun sai levähtää erään litteän kiven vieressä, joka kohosi ylös vedenpinnasta. Sen päälle pani hän ruutisarvensa ja kumartui itse sen taakse ollakseen edes joksikaan osaksi suojassa. Länsiranta oli ainoastaan viidenkymmenen jalan päässä siitä, mutta tuo tyyni, tumma vesi, joka siinä välillä viereksi eteenpäin, osoitti selvään että hän voi päästä sen yli ainoastaan uimalla.
Ampuminen lakkasi vähäksi aikaa, ja indianit kokoontuivat ruuhen ympärille ja valmistautuivat sillä kulkemaan joen yli.