Kohtaus koskessa. — Chingachgook vihollisten joukossa. — Pelastus.
Ratkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri jäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti metsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan mahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä voihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean virran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti saavansa jättää paikan. Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa, varustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat jokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi Opas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa pitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle paikalle.
Tämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen setänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas seisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heitä poisviemästä. Tämän tehtyä seurasi muutamia minuutia kestävä äänetön, jännittävä odotusaika, kun varrottiin toisten rohkean yrityksen päättymistä.
Kun molemmat ruuhen noutoon lähteneet uimalla olivat saapuneet matalampaan paikkaan, alkoivat he, käsitysten kävellen, varovasti kahlata sinnepäin, missä arvelivat ruuhen olevan. Mutta nyt oli jo niin pimeä, että pian huomasivat näön heitä aivan vähän auttavan, ja sentähden täytyi heidän antautua sen vainun johdettaviksi, joka tekee metsästäjälle mahdolliseksi löytää tiensä metsässä, kun aurinko on laskenut, kun ei mitään tähteä ole näkyvissä ja kaikki tuntuu sekasorrolta sille, joka on vähemmän tottunut metsän mutkateihin. Asiain näin ollen antautui Jasper Delavarin ohjattavaksi, joka elämän-laatuunsa nähden erittäin hyvin sopi oppaaksi. Helppo ei suinkaan ollut tällä aikaa päivästä kahlata vaahtoavassa elementissä ja sitä paitsi täydellisesi pitää silmällä kaikkia vaarallisia paikkoja, joita oli väistäminen. Pari kertaa muuttivat kuleksijat suuntaa äkkiarvaamatta tavattuansa syvää vettä, sillä he tiesivät hyvin, että vene oli tarttunut kosken matalimpaan paikkaan. Tämä tieto ainoana opastajana olivat he kahlailleet joessa neljännes tunnin, kuten luulivat, saapumatta hakemaansa esinettä sen lähemmäksi, kuin kahlaamisen alussa olivat olleet. Juuri kuin Delavari oli pysähtymäisillään ilmoittaaksensa seuralaiselleen, että olisi paras kääntyä takaisin rantaan ja valita uusi lähtöpaikka, näki hän ihmisolennon liikkuvan vedessä käsivarren pituuden päässä hänestä. Hän käsitti paikalla että Irokesi oli liikkeessä samaa asiata varten kuin hän itsekin.
"Mingo", kuiskasi hän vieressään seisovan Jasperin korvaan. "Käärme tahtoo näyttää veljelleen, miten on oltava viekkaana".
Nuori merimies huomasi samassa vihollisen hahmon, ja tämä kammottava totuus säpsähytti häntä. Käsittäen välttämättömäksi kaikessa luottaa Delavaripäällikköön, seisahtui hän ystävänsä varovasti mennessä sille suunnalle, johon Irokesi oli kadonnut. Seuraavassa tuokiossa tuli tämä kuitenkin uudelleen heitä vastaan. Vesi pauhasi niin kovasti, ett'ei tarvinnut peljätä kuulemista, ja kääntyen taaksepäin, sanoi Chingachgook:
"Jätä asia Käärmeen älyn nojaan!"
"Uj", huudahti metsäläinen, kun tuli likemmäksi, "ruuhi on löytynyt, mutta minulla ei ollut ketään joka olisi auttanut minua. Tulkaa ottakaamme se luodolta irti".
"Mielellämme", vastasi Käärme, käyttäen samaa murretta kuin puhujakin, "mene edellä; me seuraamme perästä."
Metsäläinen, joka ei voinut eroittaa ääntä ja lausetapaa keskellä kohisevaa koskea, kulki edellä, toiset seurasivat lähellä hänen perässään ja kaikki kolme saapuivat pian ruuhen luo. Irokesi tarttui sen toiseen päähän, Chingachgook keskeen ja Jasper toiseen, koska oli tärkeätä ett'ei vieras keksisi keltanaaman läsnäoloa joka helposti olisi voinut tapahtua, jos hän olisi nähnyt sen vähän vaatteuksen, joka vielä oli nuorukaisen yllä, tahi vaan hänen päänmuotonsa ylipäänsä.