Tuhannen saarta. — Puulinnoitus. Varoitus.
Tämän perästä tapaamme Oppaan, Jasperin, Mabelin ja hänen setänsä seuraamassa erästä komennuskuntaa, joka Mabelin isän, kersantti Dunhamin johtamana oli matkalla erääsen vahtipaikkaan, joka oli yhdessä n.k. Tuhannesta saaresta, likellä Pyh. Lorentson suuta. Linnan komentaja, majuri Dunkan, oli lähettänyt tämän sotalähetyksen päästämään pois entisen vahtijoukon ja asettumaan sen sijaan; matka tehtiin Jasper Lännen Myrskypilvi nimisellä aluksella.
Kestettyään hirmuisen myrskyn Ontariolla, saapui Myrskypilvi mainittuun saaristoon, ja Jasperin taitavan käden ohjaamana luikerteli se toisin vuoroin niin soukkain salmien läpi, että salko- ja raakapuut tuskin näyttivät voivan päästä kulkemaan puiden oksiin tarttumatta, toisin vuoroin pieniä lahtia myöten, kadoten sitten taas kallioiden, puiden ja pensasten sekaan. Vesi oli niin kirkasta, ettei laskinluotia tarvittu käyttää, ja Jasper tunsi hyvin kaikki noiden pienten saarten välitse koukertelevat juovat ja salmet. Vihdoin kulki Myrskypilvi luonnon tekemän kalliolaiturin viereen, kiinnitystouvit vietiin maalle ja matkustajat olivat nyt kauan toivotun asemapaikan luona.
Mabel hyppäsi rannalle ilolla, jota hän ei huolinut salata, ja hänen isänsä laski sotamiehensä maalle semmoisella hilpeydellä, josta näkyi kuinka laivassa-olo oli häntä väsyttänyt. Asemapaikka, joksi sotamiehet jokapäiväisessä puheessa kutsuivat vahtipaikkaa, oli todella sopiva herättämään iloisia toiveita niissä, jotka niin kauan olivat olleet salvattuina laivan ahtaisin aloihin.
Ei yksikään saari ollut kovin korkea, vaan kaikki olivat ne kuitenkin siksi korkealla vedenpinnasta, että olivat sekä terveellisiä että turvallisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän metsittyneitä ja useimmat tähän aikaan peitetyt metsällä, johon kirves ei vielä milloinkaan ollut koskenut. Se saari, johon tuo pieni vahtijoukko oli majoitettu, oli vähäpätöinen, ainoastaan noin viiden- tai kahdeksantoista tynnyrinalan laajuinen; jonkun sattumuksen kautta oli se kenties jo satoja vuosia ennen kertomustamme osaksi kadottanut metsänsä, niin että melkein toinen puoli sitä nyt oli pieni, ruohoa kasvava aukio. Rantoja reunusti pensaat, joita tarkalla huolella oli säilytetty, ikäänkuin varjostimina salaamaan sen sisäpuolella olevia ihmisiä ja esineitä. Näiden sekä muutamain puuryhmäin suojaan oli rakennettu kuusi tai kahdeksan matalaa suojaa komentavan upseerin ja sotamiesten asuinhuoneiksi, tavara-, keitto- ja sairashuoneiksi j.n.e. Nämät huoneet olivat tavalliseen tapaan rakennetut hirsistä, katetut puunkuorilla, ja koska ne olivat seisoneet tyhjinä muutamia kuukausia, olivat ne nyt niin mukavat ja rattosat kuin sellaiset asunnot tavallisesti ovat.
Saaren itäisessä päässä oli soukka, metsäinen niemi, jossa kasvoi niin tiheältä sekaisin kietoutunutta pikku-metsää, että oli melkein mahdoton nähdä sen läpi lehtien vielä puissa ollessa. Lähelle sitä erittäin soukkaa kannasta, joka yhdisti tämän niemen varsinaisen saaren kanssa, oli pieni puulinna rakennettu ja vahvaksi varustettu, jotta voisi kestää väkirynnäkön. Hirret olivat niin paksut, ett'ei luodit voineet tunkea niiden läpi, neliskulmaisiksi hakatut ja niin sovitetut, ett'ei mikään paikka jäänyt puolustamattomaksi; ikkunat olivat ampumareikiä, ovi paksu ja pieni, ja katto, kuten muutkin rakennuksen osat, oli tehty veistetyistä hirsistä ja sateen estämistä varten peitetty puunkuorilla. Alikerros sisälsi, niinkuin tavallista on, muonavaroja ja aseita; toinen kerros oli tarkoitettu asuin- ja varustushuoneeksi, ja matala lakka oli väliseinillä jaettu kahdeksi tai kolmeksi huoneeksi, joihin voi mahtua lavereita kymmenelle jopa viidelletoistakin miehelle. Kaikki nämä laitokset olivat aivan yksinkertaiset ja halvat, mutta riittivät kuitenkin suojelemaan sotamiehiä äkki-arvaamattoman päällekarkauksen vaaraa vastaan. Koska koko rakennus oli jotenkin matala, estivät puiden latvat näkemästä sen ylintä osaa, jos näet katselija ei ollut itse tässä saaressa. Sen puolelle oli vapaa näköala ampumareijistä, vaikka vähäiset pensaat myöskin sillä suunnalla paikoin enemmän paikoin vähemmän varjostivat puutornin juurta. Se oli rakennettu niin likelle sen kalkkikallion laitaa, joka oli saaren perustana, että voi laskea sangon alas ja nostaa vettä järvestä, jos nimittäin varustusväen täytyi piiritystä kestää. Eri kerrokset pistivät siitä syystä pari jalkaa ulommaksi toisiansa, ja niiden väliä kuljettiin irtonaisia portaita myöten. Tämän lyhyen kertomuksen avulla luulemme nuorten lukijaimme voivan saada johonkinmäärin selvän käsityksen tästä varustuksesta, jolla tulee olemaan tärkeä sija siinä kertomuksessa, johon nyt ryhdymme.
Heti kuin Mabel oli jättänyt jäähyväiset Jasperille, joka paikalla palasi takaisin saarelta, koska tuuli nyt oli myötäinen, otti hän yhden majan haltuunsa, ja ryhtyi naisellisella aistilla ja taidolla kaikkiin niihin pieniin taloudellisiin valmistuksiin, joita asianhaarat voivat myöntää, ei ainoastaan oman, vaan myöskin isänsä mukavuuden tähden. Turhan vaivan välttämiseksi laitettiin erityinen maja yhteiseksi aterioimishuoneeksi etevimmille komennuskuntalaisille, ja sotamiesten vaimot pitivät huolta ruu'an valmistamisesta ja muista askareista. Kersantin majan, joka oli paras saarella ja sentähden vapautettiin kaikesta talouspuuhinasta, järjesti Mabel semmoisella naisellisella aistilla, että hän oli oikein ylpeä kotinsa päältä.
Muutamia päiviä sen perästä, kuin oli tullut saareen, päätti kersantti Dunham tehdä retken, ryöstääksensä niitä ranskalaisia muonaveneitä, joiden tiedettiin, runsaasti lastattuina myöskin indianilaisilla tavaroilla, matkallansa ranskalaiseen Frontenak nimiseen linnaan tulevan kulkemaan saaren sivu ei kaukana siitä. Melkein koko vahtimiehistö seurasi häntä tälle retkelle, ja saareen jäi vaan korpraali Mac Nab ja kolme miestä, sekä Cap ja luutnantti Muir, joka vapaaehtoisena oli seurannut saarelle ja korkeamman upseeri-arvonsa tautta ei kuulunut kersantin komennon alle. Paitsi Jennieä, erään sotamiehen vaimoa, ja Mabelia, olivat nämät ainoat, jotka oli jätetty saareen. Retkikunta läksi liikkeelle yön hiljaisuudessa, jottei mikään vakoileva silmä sitä huomaisi, sitten kuin se oli jättänyt piilossa olevan asemapaikkansa.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, oli jo selvä päivä. Koska hänellä oli hyvä omatunto, oli hänen unensa ollut rauhallinen, ja väsymys oli lisännyt sen sikeyttä. Ei mikään hälinä niiden puolelta, jotka niin aikaisin olivat olleet liikkeellä, ollut häirinnyt hänen lepoansa. Noustuaan ylös ja puettuaan pikaisesti vaatteet päällensä, hengitti hän pian ulkoilmassa aamuhetken suloista tuoksua. Ensi kerran tunsi hän nykyisen olopaikkansa erinomaisen kauneuden ja syvän yksinäisyyden valtaavan mieltänsä.
Majat olivat tyhjät ja hiljaiset, ja puulinnan torninmuotoinen katto kohosi ylemmäs pikkumetsää, jonka suojassa se puoleksi oli. Aurinko valaisi juuri kirkkailla säteillänsä aukeata ruohotasankoa, ja taivaan kirkas, sinertävä laki levisi ylhäällä hänen päänsä päällä. Ei yhtään pilveä näkynyt, ja hän arveli itsekseen, että tätä kaiketi voi katsoa rauhaa ja turvallisuutta ennustavaksi enteeksi.