Kun Mabel näki, että kaikki saarelle jääneet henkilöt olivat aamiaisella, meni hän kenenkään huomaamatta saaren toiseen päähän, jossa hän oli kokonaan puiden ja pensasten suojassa. Hän pysähtyi järven partaalle sysättyään syrjään muutamia matalalla olevia oksia, ja katseli aaltoin tuskin tuntuvaa hyökyilemistä, kun ne huuhtoivat rantaa. Se näkyala, joka levisi hänen silmäinsä eteen, oli kaunis ja viehättävä, ja sankarittaremme, jonka silmä oli nopea ja tarkka huomaamaan kaikki luonnon kauneudet, ei suinkaan ollut hidas kääntämään katseitansa miellyttävimpiin näköaloihin. Hän loi silmäilynsä yhdestä näkymöstä toiseen eikä muistanut koskaan ennen nähneensä mitään niin kaunista.
Yht'äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli näkevänsä ihmishaamun pensaikossa, edessään olevan saaren rannalla. Väliä ei ollut puoltatoista sataa kyynärää, ja vaikka hän oli hajalla mielin, silloin kuin haamu vilaukselta näkyi, ei hän kuitenkaan voinut uskoa pettyneensä. Hyvin tietäen, ett'ei hänen sukupuolensa suojelisi häntä kuulalta, jos joku Irokesi huomaisi hänet, vetäysi hän vaistontapaisesti takaisin, koettaen niin paljon kuin mahdollista pitäytyä suojassa lehtien takana. Hetken aikaa odotti hän turhaan saadaksensa uudestaan nähdä tuon ihmishaamun ja aikoi juuri jättää paikkansa ja kiiruhtaa setänsä luokse ilmoittamaan epäluulojaan, kun näki lepänoksaa ojennettavan toisella rannalla olevasta pensaikosta ja viittaavasti liikutettavan edestakaisin. Oksan liikkeet näyttivät osoittavan ystävällisiä tunteita, ja vähin epäiltyään, katkasi hän oksan, kiinnitti sen keppiin pisti sen sitten näkyviin erään aukon läpi ja alkoi heiluttaa sitä, kokien niin paljo kuin mahdollista jälitellä toisen liikkeitä.
Tätä äänetöntä viittomapuhetta jatkettiin kummaltakin puolelta kaksi tai kolme minuutia, kunnes Mabel huomasi että pensaita toisella rannalla varovasti syrjäytettiin ja ihmisen kasvot kurkistivat esiin. Yksi silmäys oli riittävä ilmoittamaan hänelle, että nämä kasvot olivat punanahan ja päälle päätteeksi naisen kasvot; vielä toinen silmäys vakuutti hänelle, että häntä vastapäätä seisoi Kesäkuunkaste, Nuolenkärjen vaimo. Heidän matkakumppaleina ollessaan oli Mabelia ihastuttanut se ystävällinen tapa ja teeskentelemätön, kunnioitusta osoittava hellyys, jolla indianilais-nainen oli kohdellut miestänsä. Yhden tai kaksi kertaa sillä matkalla oli Mabel luullut huomaavansa että Tuskarora-indiani osoitti häntä kohtaan harmittavaa suosiota, ja häntä oli kummastuttanut, että vaimo näytti siitä olevan pahoilla mielin. Mutta koska Mabel ystävällisellä kohtelullansa oli yllin kyllin kostanut Kesäkuulle tämän vasten tahtoaan aikaan saamansa mielikarvauden, oli indianitar mieltynyt häneen, ja Mabel oli eronnut hänestä siinä varmassa vakuutuksessa, että kadotti ystävän. Sankarittaremme ei nyt enään epäillyt, vaan astui esiin ja oli iloinen kun näki Kesäkuun luottavaisesti seuraavan esimerkkiä. Nuoret naiset — sillä Kesäkuu oli nuorempi Mabelia — vaihtoivat nyt julkisesti ystävyyden merkkejä, ja viimeksi mainittu viittasi ystäväänsä tulemaan lähemmäksi, vaikkei hän itsekään tiennyt, kuinka se voisi tapahtua. Mutta Kesäkuu ei ollut hidas näyttämään, että se oli hänelle aivan mahdollista; hän lykkäsi vesille ruuhen, joka oli kätkössä rannalla kasvavassa pensaikossa, ja tusina äänetöntä aironvetämää vei hänet pian tuon soukan salmen poikki. Kun hän oli noussut maalle, tarttui Mabel hänen käteensä ja vei hänet metsikön läpi omaan majaansa. Onneksi oli tämä täydellisesti suojattu niiden katseilta, jotka istuivat tulen ääressä, joten molemmat huomaamatta pääsivät sisään.
"Olen iloinen nähdessäni teidät, Kesäkuu," sanoi Mabel suloisella hymyllä ja miellyttävällä äänellään. "Mikä on saattanut teitä tulemaan tänne ja kuinka keksitte saaren?"
"Puhukaa harvaan," sanoi Kesäkuu, hymyillen vastaan, ja likisti Mabelin kättä omain käsiensä väliin, jotka tuskin olivat isommat, vaikka työstä kovettuneet. "Harvempaan — liian sukkelasti."
Mabel kertoi kysymyksen, kokien hillitä intoansa, ja hänen onnistui saada ajatuksensa ymmärretyksi. "Kesäkuu, ystävä," virkkoi indianitar.
"Minä uskon teitä, Kesäkuu, kaikesta sydämestäni uskon teitä, mutta mitä se koskee teidän tännetuloonne?"
"Ystävä tulemas ystävää katsomaan," vastasi Kesäkuu hymyillen.
"Joku muu syy löytynee, Kesäkuu, muuten ette suinkaan olisi antaunut vaaraan ja tullut yksinänne. — Oletteko yksinänne, Kesäkuu?"
"Kesäkuu luonanne — ei kukaan muu. Kesäkuu tulemas yksinään — soutamas ruuhta."