"Jos hän tahtoo suojella viidennenkuudetta rykmentin kunniaa hirsiseinien takana, niin olisi hänen itsensä pitänyt jäädä komentamaan; sillä suoraan sanoen, skotlantilaisen ei sovi, vastoin luontoa ja mielipiteitänsä, antaa karkoittaa itseään aukealta kentältä, ennenkuin edes on hyökätty hänen kimppuunsa. Miekkamme ovat leveät, ja me seisomme mielellämme vihollisen kanssa jalka jalkaa vastaan. Tämä amerikalainen taistelutapa, joka on tullut niin suureen huutoon, turmelee sen arvon, jota hänen majesteetinsa armeija nauttii, jos ei turmele sen urhoollisuuttakin. Luottakaa vanhan sotilaan sanoihin, joka jo on nähnyt viidennenkuudetta ikävuotensa; ei löydy mitään varmempaa vihollisen kehoittamiskeinoa, kuin se, että näyttää häntä pelkäävänsä, eikä koko tässä indianilaisessa sotatavassa ole mitään vaaraa, jota teidän amerikalaistenne kuvitus ei olisi siihen määrään suurentanut ja liioitellut, että vihdoin luulevat näkevänsä metsäläisen joka pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme kylmästä maasta emmekä tarvitse tai tahdo suojaa, ja kyllä saatte nähdä, neiti Dunham, että…"
Korpraali hyppäsi korkealle ilmaan, putosi päistikkaa kasvoillensa ja pyörähti sitten selälleen — kaikki tapahtui niin äkkipikaa, että Mabel tuskin oli kuullut sen pyssyn kimakkaa paukausta, joka lähetti kuulan Mak Nabin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huudahtanut — hän ei edes vapissut, sillä tapaus oli ylen äkillinen, odottamaton ja hirveä saadakseen aikaan mitään sellaista heikkouden merkkiä. Mak Nabissa oli vielä paraiksi sen verran henkeä jälellä, että hän voi käsittää mitä oli tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat jo alkaneet vääntyä väärään, niinkuin tavallisesti käypi sille, jonka kuolema äkkiarvaamatta tavoittaa.
"Rientäkää puuvarustukseen niin pian kuin mahdollista", kuiskasi hän
Mabelin kumartuessa alas häneen päin.
Sankarittaremme käsitti nyt täydellisesti vaarallisen asemansa sekä ripeän päätöksen tarpeellisuuden. Pikaisella silmäyksellä saatuansa vaakuuden siitä, että ruumis makasi hänen jalkainsa juuressa, pakeni hän puuvarustukseen, joka oli ainoastaan muutaman minuutin matkan päässä. Juuri kuin hän ehti sen luokse, vetäsi sotamiehen vaimo Jennie sen oven kiivaasti kiini ja salpasi sen; sillä sokeassa hämmästyksessään ei hän ajatellut muuta kuin omaa pelastustaan. Viis tai kuus laukausta kuului sillaikaa kuin Mabel huusi sotamiehen vaimoa avaamaan ovea, ja se kauhistus, jota nämät yhä enensivät, esti sisäpuolella olevaa naista kiireesti poisottamasta niitä pönkiä, jotka hän niin nopsasti oli asettanut oven päälle. Tuokion kuluttua tunsi Mabel kuitenkin oven vastahakoisesti antavan myöten hänen ponnistaessansa, ja hän tunki hoikan ruumiinsa sen raosta sisään heti kuin se oli ennättänyt tarpeeksi levetä. Hänen sydämensä ei nyt enään sykkinyt niin rajusti, ja hän sai jälleen kylliksi mielenmalttia voidakseen toimia ajattelevaisesti. Hän ei antanut perään, vaikka Jennie vapisten ponnisteli saadaksensa oven jälleen kiinni, vaan piti sitä päinvastoin auki niin kauan, kunnes oli varma siitä, ett'ei ketään muuta heikäläistä ollut näkyvissä eikä sisään pyrkimässä. Hänen käskynsä ja toimensa muuttuivat nyt tyynemmiksi ja järkevämmiksi. Ainoastaan yksi pönkä pantiin ovelle, ja Jennien käskettiin ottaa sekin pois, jos joku ystävä pyrkisi sisään. Sitten nousi hän tikapuita myöten toiseen kerrokseen, jossa hän ampumareijästä voi tarkastaa saarta, niin pitkälle nimittäin kuin pensaat sallivat. Kehoittaen alaalla olevaa kumppaliansa rauhoittumaan, rupesi hän niin tarkasti kuin suinkin tutkimaan varustuksen ympäristöä.
Ensi aluksi ei Mabel suureksi kummastuksekseen voinut keksiä yhtään elävää olentoa, — ei ystävää eikä vihollista — koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä Indianeja, vaikka pieni vaalea pilvi, joka kulki tuulen mukana pois, osoitti miltä suunnalta hänen oli niitä etsiminen. Tullessaan sen ampumareijän tykö, josta se paikka näkyi, missä Mak Nabin ruumis oli, hyytyi hänen verensä kauhusta, kun hän näki nuo kolme sotamiestä makaavan kuolleina tämän vieressä. Melun syntyessä olivat nämä miehet hyökänneet yhteiseen yhtymä paikkaan ja melkein samassa silmänräpäyksessä saaneet surmansa tuolta väijyksissä olevalta viholliselta, jota korpraali oli ollut halveksivinaan.
Ei Capia eikä luutnantti Muiria näkynyt. Sykkivällä sydämellä tutki Mabel jokaista aukkoa puiden välissä ja meni ylimmäiseenkin kerrokseen eli lakkaan, josta hänellä oli mitä lavein näköala; vaan kaikki oli turhaa. Hän oli pelännyt saavansa nähdä setänsä ruumiin makaavan ruohikossa, vaan häntä ei näkynyt missään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi saarella, ja sotamiesten kuolleet ruumiit tekivät näkymön yhtä kauhistavaksi kuin oudoksi.
"Jumalan tähden", huusi sotamiehen vaimo alaalta, "sanokaa minulle, onko ketään meikäläisistä vielä hengissä. Minusta tuntuu kuin kuulisin huokauksia, jotka heikkonevat heikkonemistaan, ja pelkään että kaikki joutuvat surman omiksi".
Mabel, joka muisti että vaimo oli naimisissa yhden tuolla hengetönnä makaavan sotamiehen kanssa, vapisi ajatellessaan sitä surua ja epätoivoa, johon hän joutuisi, jos yht'äkkiä saisi tiedon miehensä kuolemasta. Huokauksista oli sitä paitsi sangen vähän toiveita, vaikka huokaaja kenties oli hänen setänsä, joka ehkä makasi semmoisessa paikassa, ettei häntä voinut nähdä.
"Meidän täytyy turvautua Jumalaan, Jennie, eikä laiminlyödä mitään puolustuskeinoa, jonka hän armostansa antaa meille. Pitäkää tarkka vaari ovesta älkääkä millään muotoa avatko sitä ilman minun käskyttäni".
"Oi, sanokaa, neiti Mabel, näettekö Sandyä missään! Jos vaan voisin antaa hänelle tiedon, että olen turvassa, niin olisi mies raukkani tyynemmällä mielin, oli hän sitten vapaana tai vankina".