"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut henkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian paljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa."
"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei hän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja on tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?"
"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa."
Opas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta, sammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka seurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä yli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin tarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi venettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta kyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas kuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia kuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita miehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta englantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä mitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois aukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta semmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin tärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä kuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova kiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina, kun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi oli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet olivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan, ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. "Se ei käy laatuun, Mabel", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja tarttui hänen käsivarteensa "se ei millään mokomin käy päinsä. Varma kuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi. Meidän täytyy palata takaisin varustukseen."
"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani," huudahti Mabel kiivaasti, vaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin hiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.
"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan virka mitään — ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka olen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä tekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?"
Samassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien katsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon haamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä katkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja ottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani jäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi varustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa. Laskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden pönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen saranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan silmänräpäyksen työ.
Mabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi liikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä, kuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti häntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen varmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki peräkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan vakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita kuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen jälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani kynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin rupesi istumaan.
"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen," sanoi Mabel, josta nuo niin tiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä kymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun tuskilta. "Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai vankina."
"Sitä emme tiedä — huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä en usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet noiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen ympärillä."