"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen."
"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten mieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta eikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja…"
"Ei, en ole erehtynyt — tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka kärsii."
Oppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan häntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja huomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat kaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja ettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat teeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista ulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.
"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; "näissä äänissä ei ole mitään teeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne ovat kauhistavan luonnollisia."
"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa kyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on siellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä, niin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä."
"Opas," vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi kersantin ääneksi; "sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni on joutunut."
"Isäni, täällä olen — terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä samaa!"
Kiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat kumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. "Pahimmat aavistukseni ovat toteutuneet," sanoi Mabel jonkunlaisella tuskallisella tyyneydellä. "Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka antautuisimme mihin vaaraan hyvänsä."
"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel — koettakaa olla tyynenä."