"Niin on hän tässä," keskeytti tyttö, joka oli noussut katolle, kun näki mihinpäin asiat kallistuivat. "Niin, hän on tässä ja anoo, pyhän uskomme ja sen Jumalan nimessä, jota kaikki tunnustamme ja palvelemme, ett'ei mitään verenvuodatusta enää tapahtuisi. Verta on jo kyllin vuotanut, ja jos nuo miehet tahtovat mennä tiehensä rauhassa, niin älkää heitä pidättäkö. Onneton isäni lähenee loppuansa, ja parasta olisi, jos hän saisi vetää viimeisen hengenvetonsa rauhassa maailman kanssa. Ranskalaiset ja indianit, menkää, menkää; me emme enään ole teidän vihollisianne emmekä tahdo tehdä kellekään teistä mitään pahaa."
"Lorua, Magnet," lisäsi Cap, "tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai runolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa paikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki tännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä; Oppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme saamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa kaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu."
"Hyvä," sanoi Opas, "minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on kyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan palvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se paremmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille, ymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me saavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on väärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta päinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir, antakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on sanomista."
Lyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina sadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan päähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä ehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin katsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle. Indianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja tomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän lukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten. Ranskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti kutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se tulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu kohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari indianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi luottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan, oli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni Sanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty tarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet. Kun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä — he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli tavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, — ja muista oli kaksi niin vähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun näillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan, koska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki metsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten mennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä ei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli metsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt päänahat.
Heti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä hänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin, ja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet, otti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten käskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan järvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.
Tähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka seuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki muut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan, jossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan merimiehen kanssa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Uudisasukkaat. — Riidanalainen metsävuohi. — Ampumakilpailu joulukalkkunasta.
Monta vuotta on kulunut viimeksi kerrottuin tapausten jälkeen, ja me tapaamme nyt Natty Bumpon seitsemänkymmenvuotiaana ukkona asumassa Otsego järven rannalla; metsästys on hänellä yhä vieläkin elinkeinona, ja tyytymättömänä näkee hän viljelyksen lähenevän hänen metsästysalojaan erämaissa. Järven rannalle on kohonnut kylä; uudisasukkaan kirveenkalke taajenee taajenemistaan, isoja kaskimaita aukenee kukkulain rinteille ja metsänotusten lukumäärä on jo harvenemassa. Uudisasukasten kesken kutsutaan nyt Natty Bumpoa pukinnahkaisten housuinsa tähden Nahkasukaksi; mutta hänen vanha indianilainen ystävänsä, Suuri Käärme, kutsuu häntä vieläkin Haukansilmäksi. Chingachgook, heimokuntansa viimeinen jäännös, asuu yhdessä vanhan metsästäjän kanssa; mutta tuon vanhan sotilaan sotakirves lepää käyttämätönnä, eikä hänen pyssynsäkään enään voi hankkia hänelle samaa varmaa toimeentuloa kuin ennen; entisen päällikön täytyy nyt hankkia itselleen elatusta luutia ja vakkoja tekemällä. Mutta jospa tämä askaroiminen onkin halpaa ja vähäpätöistä, niin ei hänen henkensä kumminkaan ole menettänyt elävyyttänsä. Hän murehtii heimokuntansa sammunutta suuruutta ja kuolee viimein jalon, kummallisen sankarikuoleman. Hän on kääntynyt kristinuskoon ja kasteessa saanut nimen John.
Muutamana selkeänä, kylmänä joulukuunpäivänä vuonna 1793, liki auringonlaskun-aikaa kulki 2 hevosen vetämä reki verkalleen muuanta järven läheisyydessä olevata mäkirinnettä ylöspäin. Päivä oli vuodenaikaan katsoen ollut kaunis, ja ainoastaan muutamia harvoja pilviä, joidenka väriä näytti kohottavan maata peittävistä lumikinoksista heijastava valo, liikkui puhtaan siniseltä siintävällä taivaanlaella. Tie kiertelihe muutaman jyrkkäyksen syrjää myöten, ja sen tukena oli toisella puolen jo monta vuotta sitten hirsistä tehty alusta, kun sitä vastoin mäen kylkeä tien toiselta puolen oli kaivettu sen verran että siihen oli saatu senaikuisille matkustajille kylliksi leveä tie sopimaan. Mutta hirret, tue ja kaikki, mikä ei kohonnut joitakuita jalkoja ylemmäksi maanpintaa, makasi lumen alle hautautuneena. Yksi ainoa ura, tuskin kyllin leveä reen jalaksille, osoitti parin jalan paksuisella lumella peitetyn maantien suuntaa. Ilma välkkyi ja kimelti, kuin olisi ollut lukemattomia kiiltoliuskoja täynnä, ja ne kauniit, ruskeat hevoset, jotka vetivät rekeä, olivat osaksi kuuravaipalla peitetyt. Henkäykset tulivat savuna niiden sieraimista, ja kaikki ylt'ympäri, samoin kuin itse matkueen asukin viittasi siihen, että talvi oli kylmä täällä vuoristossa.