"Naurakaa mitä nauratte," sanoi Nahkasukka, "koirat ovat irrallaan ja ajavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan, jos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat elukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule koirain ääntä?"
Edwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta välillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja selvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja silmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä olevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis metsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä haukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen sen aaltoja rinnallansa.
"Tiesinhän sen — tiesinhän sen!" huudahti Natty, metsäkauriin ja koirain tultua näkyviin. "Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa eläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista, muutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! — maalle, pedot — maalle, — tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten muokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini."
Koirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa viistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan eivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja palasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.
Sillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja rannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden vaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja näytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen paluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se viisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen länsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan edessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi Nahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.
"Se on muhkea eläin," sanoi hän. "Kuinka kauniit sarvet … niihinhän voisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson… Heinäkuu on viimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä."
Puhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden päähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän ankkurinmerkin veteen huusi hän:
"Vene liikkeelle, John — anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa ihmisen tämmöiseen kiusaukseen."
Mohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla aironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana vettä myöten.
Hirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten vettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista, samalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja, kohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka nosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli kahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.