"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka on elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin ihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten keskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita ihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena puoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin viisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen juurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne eivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä kauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt, eikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä kuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut."
"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se
Delavare-jokeen?"
"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on, ennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut ulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja ajatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti määrätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja sekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva herättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan alas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme tuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin tuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta".
"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!" huudahti Edwards.
"Kuinka niin" kysyi Natty.
"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin viimein kävitte siellä?"
Natty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän hetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista ääntä.
"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni koiriani," sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, "niin vannoisin raamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä."
"Se on mahdoton," vastasi Edwards, "ei ole tuntia sitten kuin näin sen koijissaan."
Myöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards istui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin lehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin vanhuksiin — Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani kumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi pystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton olla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät kuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.