Kotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene sen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki elukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä aikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät viedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka veti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään koetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti omituista nauruansa..
"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus," sanoi hän. "En ole tappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen otus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin kaikista tämän maan uudisperkkiöistä."
Indiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen heimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai nyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita hymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että vanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi hänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se tuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä vapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili nyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa tavalliseen tapaan äänenpainolla:
"Hyvä!"
Tämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä Louise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa vanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.
Se tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he kääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän korkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt kulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se kun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli rasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla olleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja kukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.
Näin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin silmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten kolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä säpsähti ja pysähtyi.
"Kuule!" sanoi hän. "Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä! Onko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen eksynyt vanhemmistansa?"
"Sehän tapahtuu usein," vastasi Louise. "Seuratkaamme ääntä; kenties on se jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni."
Tämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä hiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita kertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon vaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti taaksensa ja huudahti: