"Mutta katso toki koiraa".
Uljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori haltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten tehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat katselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja odotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa semmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle. Mutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi taaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä esinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai kiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi synkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella, josta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut sen hyviä puolia.
"Siivolla Uljas", sanoi hän. "Mitä sinä näet?"
Hänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni tyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä äreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla haukauksilla.
"Mitä se näkee?" sanoi Elisabeth. "Se on varmaankin joku eläin."
Kun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen seisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla liikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja paikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan naaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.
"Paetkaamme," huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.
Vaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui tainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se ajatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe polvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella nopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka voivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain koiraa, heidän ainoata puolustajaansa.
"Miehuutta, Uljas," huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä; "pidä puolesi, hyvä Uljaani."
Keskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi nyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä emä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä liikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan leikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla repi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa; sen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata ja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin kammottavaksi.