Mehiläispyytäjä: Kertomus Lännen saloilta

by James Fenimore Cooper

SISÄLLYS:

James Fenimore Cooper.
1. Erämies toimessaan.
2. Sotaisia viestejä.
3. Intiaanit sotajalalla.
4. Pelastettu vanki.
5. Onnistunut pako.
6. Uutta seuraa.
7. Hunajalinnan varustaminen.
8. Yöllinen neuvottelu.
9. Nuori pari.
10. Heimottoman tappio.
11. Verityö.
12. Kaksi auttajaa.

James Fenimore Cooper

James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään. Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli, valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.

Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja, vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa, suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan, tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen "mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta muistakin kirjailijoista.

Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä havainnut, että hänen oli sisältöön nähden turvauduttava omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä, — ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen, mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli vasta ensimäisessä alussaan.

"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli luonnonkuvauksessa esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden tervettä elämää. Cooperin teoksissa — erämaa — kuten meriromaaneissakin — saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa vain ohimennen. — "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja "Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja; kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.

Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin "Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin "Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena tahtoi hän osottaa — kuten sittemmin itse kertoi —, miltä oikeat kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten arkielämästä — sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana 20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja merielämän oudoista oloista.

Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä, antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään. Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan, muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.

Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin, joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä amerikalaisista, toiselta puolen — suoraluontoisena isänmaan ystävänä — huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan, saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.