Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin, saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.
Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu, ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa, sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti. Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa, ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.
Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten, intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä, alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä", "Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826; siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa", ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita, ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan "Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy sanoa puuttuneen — tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta piirtämistä —, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana. Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. — Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli Mehiläispyytäjä."
Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena, sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän" näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.
Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista. Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla, varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia", "Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti aarniometsäkuvausten sarjan.
Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta, että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.
Suomentaja.
1. LUKU.
Erämies toimessaan.
Kertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa heinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa metsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea, vaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja miellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun amerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle kohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia hajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti jäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja "takkiaistammia", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa, ja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein harvinaisen viehättäviä.