"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti. "Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."
Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken varalle suotavina, jollei välttämättöminä.
Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi. Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta, ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.
Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi, että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa, että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava varovaisesti ja valppaasti.
Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan, kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan. Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti olivat siis pakolaiset menetelleet.
Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.
"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.
"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen, ja se on parempi kuin majan polttaminen."
"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa. Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon kätkimme tavaramme."
"Ei vielä — vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja kuuluu ulvahduksia!"