Sanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli oli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille. Maallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan suolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan kahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi leirivartioksi.
"Mitä ne kiljuvat?" virkkoi Le Bourdon chippewalle. "Jotakin ne tuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin. Saatko sinä selvää siitä?"
"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista — se kaikki — tulkoot he — tapaavat kaksi täällä pitämään huolta heistä — hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!"
"Ei, ei, Kyyhkynsiipi — sen työn pitää jo riittää täksi iltaa. Meidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta niin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?"
"Kyllä pian — niin pian, että tulee perässä", vastasi intiaani, joka kanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen poistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. "Nyt hyvä aika niiden riivattujen menettää päänahka!"
"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä rämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän on siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua räiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa."
Le Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko totella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan, niin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa hiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden voitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan pitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon ja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten intiaanitkin.
Kanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä navakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä lastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta samankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat kanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin kaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka nyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien myöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä virralle että suolle.
Mehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren edun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja pohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä, että intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa pitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä saattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut chippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen olevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä pakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle rantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen häätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta valo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi pakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa. Koottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le Bourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.
"Kyllä, kaikki kerron", vastasi intiaani; "ei hyvä peittää jälkeä ystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?"