"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin harvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti", myönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.
"Juuri niin — nyt minä sen saan — kysyin lähetyssaarnaajalta yksi päivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä — ei kukaan metsässä — ei kukaan ruohokentillä — ei linnotuksessa — ei Macnawissa — ei Detroitissa — mihin siis kaikki menee, niin että intiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa."
"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen vastasi."
"No, sanon sinulle — vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa oikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään kristityksi! Se intiaanin mielestä kumma."
"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten elämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella kertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin kuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon käsiin."
"Se selvää — kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso, Bourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen asian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä — ne tulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää Kyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka — suree sitä — tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja joku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan Chicagoon, missä kiduttaa — mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis tapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa."
Tämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta vihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä sodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää väijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon hänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut nuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi katkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa intiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli herättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista pelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät aavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin. Kaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia takaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään. Heidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa asemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä Pilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka hänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille alituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit mustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka, joka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen sissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista oli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä Onoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien brittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.
Tämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla Nylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten asemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä. Lisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö, joka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla kun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa, oli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset ja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan neljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti elävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille rotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että he olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi Kalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista jutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia huolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä tienoin.
Nyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa, mehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle asettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä, oli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä nousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa mukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku kummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä pottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin visusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle taasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä suojana.
Kummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi silmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja hommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan joukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat keittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja vesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui ilmaisevan maanalaista whiskysuonta.