Mehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery. Tyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä uhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka halki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään. Tuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt viimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan tunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi itkeä.
"Veljeni on hereillä", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella hillittyään nyyhkytyksensä, "mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen on hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan vaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän niitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on tuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa."
"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa intiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä heidän nuorille miehilleen", tuumi Le Bourdon. "Me saatamme pitää synnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut miestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä hetkinään kironnut humalansa edistäjää."
"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä", jatkoi tyttö-poloinen. "Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä asemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan. Nyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät hätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun kulkuneuvon, tullakseen virran yli."
"Jos niillä kanoottikin olisi", vastasi Le Bourdon tyynesti, "niin ne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa, eikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi onkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen minä yhtä virkku kuin koskaan."
"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi ja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän joukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä soisikaan."
"Etkö sitä soisikaan, Margery!" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä. "Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen en totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani."
Ujoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän juuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää hänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan — vaikka hän olisi ollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti tuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia ranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli kuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen, ettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin teeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän luullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan hänen suhteensa välinpitämätön.
Nuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le Bourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen ja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan harkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista varmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut pitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella sellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa ei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi lukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.
Aterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin vaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä taasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän tavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui kahteen tehtävään yhtaikaa.