Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä, jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi. Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:
"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."
Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu, teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.
9. LUKU.
Nuori pari.
Piiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista askeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa, suoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään kohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi kukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran, että sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan intiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti odottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he saisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa valmistelua.
"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus", huomautti lähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. "Kuinka vaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia toivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle nyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa."
"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä Hunajalinnasta", virkkoi Le Bourdon terävästi. "Olen kaiken aikaa tiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni siitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni mukainen kuin olin luullut."
"Voimakas joukko niitä on", myönsi korpraali, "ja tuima katsella. Nuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja korvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä niitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput. Minä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne pitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta niiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi ne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana."
"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin — olenpa siitä varmakin", arveli pastori Amen. "Pietari on ystävämme, ja nuo villit ovat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan nähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä."