"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa? Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin eivät nämä asiat voisi näin olla."
"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin, lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin olette ammoin olleet!"
Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen, että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin. Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan säveästi vastata:
"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."
Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan hälytyksen pelosta.
Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.
Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle, jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä. Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.
Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut, ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen, ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.
Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.
"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti täytetyksi wigwaminsa hunajalla."