"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja minä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan mielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille. Kuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi ja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän kansallemme — kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän korvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä muita kuin punaisen saven lapsia."
Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.
"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän. "Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta — totuuden ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa —"
Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen, jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta. Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai sanoiksi.
"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija. "Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" — päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa — "heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."
Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi päällikkö taipui tiedustamaan:
"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?"
"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.
Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."
Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä. Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta. Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin, että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa; mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.
Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha, kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena: