"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän neuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä. Ottawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki ovat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen yankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten kaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me kuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo kuin kuulla."
Ja Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli noussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari jaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että yleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja ja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen jokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas, hänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.
"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä", sanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten syleillä kaikkia läsnäolijoita. "Manitou on ollut minulle hyvä. Hän on raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion ääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me kaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua toiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä ja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me metsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka monta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne lukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen olisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!"
Pietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla äänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen painua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta, jolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui etsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen, vaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli suoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän jälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni aiheeseensa.
"Niin", hän jatkoi, "Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on Manitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen intiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä, ruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen kasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä. Onko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee, silloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt väärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen päänahan!"
Pikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri epäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.
"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen ääntä, kun hän on vihoissaan", pitkitti Pietari. "Kymmenentuhatta yhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen kuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet, niin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.
"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että Manitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan auringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen järvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova ääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja kaikille kansoille ja heimoille.
"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou vihamiehelle ja toinen ystävälle — eri Manitou punaiselle miehelle ja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri Henki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee kaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat erossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän tapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin kaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä asioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit mitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan laita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla yhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä valkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou antaa niiden tulla yhteen.
"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman erillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen tässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan takana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen aikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.