"Kyllä kai", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. "Tarkotatte nuotiota?"
"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja keräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä yrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava näiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä pysymään ääneti."
Viisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti tajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin miehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi herrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti kumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt murahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta läähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman valppaimpia korvia se oli joutumassa.
Tuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali juuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan päässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla kun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta näyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno asettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa muita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa mitään edestänsä.
Näytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso eikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen laajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa, joka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran amfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin yksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa tähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn aukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut, mutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.
Mutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen inhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja liikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta, joten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen oli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi oli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin luultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko punanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja pohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut suuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä hänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.
Paikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat hiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina ja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja se seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään puolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten pelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät silmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli kummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.
Molemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta silmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö seisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle suunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta astui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen arenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi Le Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen johti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti hämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan selittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun hän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä oli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan, että olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista, oli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle oli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna, vaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa nähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään kummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain tietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi hän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan piiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori päällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä kirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin kuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon äkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia, mutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui tervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi Le Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.
Muutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi hiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt nurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen kehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat Pietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen omaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen johtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät nuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen menoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin päällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen meni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta vähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat piiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa tähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi sitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin suuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat johunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta ymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä hän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen noiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä osasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali. Ensimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin oli chippewain keskuudessa nimenä "Pohjamaan neuvottelu lähellä lirisevän veden lähdettä", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi pikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua puhujaa.
"Chippewain monien heimojen veljet", alotti tämä johtaja, "Suuri henki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou on nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen sydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja ajatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja ajateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut, jolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme huudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän lapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene ymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa. Mutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me asuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret miehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin. Niiden takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme elää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä pohtimaan olemme tulleet koolle.