Oli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä. Silmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.
"Etkö ole kuullut, Bourdon?" supatti korpraali.
"Mitä niin? Olen nukkunut sikeästi kuin mehiläinen talvella."
"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan." Miehet lähenivät veräjää juuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta koetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille selvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi veräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi isot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa hyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt "varustukseen", kun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le Bourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan korpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän vartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali oli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä, vaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin hänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.
Ennen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti aseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja luotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta. Lisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän painettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä rihlapyssyllä.
Le Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta edelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli täydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se miehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan tekeillä.
"Eteenpäin", vastasi korpraali. "Yksi seikka on kuitenkin sovittava, Bourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä retkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen, niin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan kuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan etupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi, ja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän pitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa voisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin."
"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne aatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien alkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira tahtoo meille näyttää."
Kenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin etäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki rotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon valtasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein juonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan kuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka tarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti hän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla metsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin vierellään.
"Nyt, korpraali", virkkoi hän matalalla äänellä, "luulen vainunneemme villien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle tiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?"