8. LUKU.
Yöllinen neuvottelu.
Mehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä kykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi ajan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti huomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery oli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa hänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään. Sillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven suhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia luonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo, sillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä, koettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku heimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin käyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli hän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen mehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai ikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet herättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli häntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari tuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.
Chippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli hän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita liikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten ystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen kääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut hänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin odottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta varovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan, vaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa oli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten lukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin heimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi rotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia ja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti, sai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön suunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.
Päivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen lauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan taa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä poskia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa puhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori mies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja neitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista kokemuksista ammatissaan.
"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla kaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?" kysyi Margery, samassa punehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta voitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen vastaisen varalle.
"En ole tähän asti ollut", vastasi Le Bourdon avomielisesti, "vaikka taitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi mieleni ikinä luopua."
Margery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan — sitte hän kohotti silmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut tuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset, vaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin ansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia pyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili, tokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua jäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan kuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa menettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin lujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.
Siten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen hajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui katsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin salaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti hänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa epäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.
Tavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa oli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät majaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan rakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno sen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se ollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille tai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä sen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä yli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään terveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana vartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa, ja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä pakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen ulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian uneen.