Kohtaus metsässä.
Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun oli, hankki hän omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi osia viljeltäväksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja toimeentulon. Hänen oma elämänsä oli moitteetonta. Häntä pidettiin suuressa arvossa ja hänelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi. Mutta hänen taloudelliset yrityksensä eivät onnistuneet ja hän kuoli siksi ajoissa, että säästyi rutiköyhyydestä. Hänen jälkeläisensä kokivat päästä esi-isänsä veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yhtä rikkaaksikin, kunnes muutaman heistä vihdoinkin onnistui hilautua yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto häntä siinä melkoisesti auttoi ja siten hänen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman kasvatuksen kuin mikä Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ikäinen nuorukainen, Edvard Effingham, ja heistä tuli ystävykset. Effinghamin perhe oli rikas ja arvossa pidetty. Isä oli neljäkymmentä vuotta majurina palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti vaimon, luovutti isä hänelle koko omaisuutensa. Ensiksi käytti nuori Effingham rikkauttansa etsiäksensä nuoruuden ystävänsä Marmaduken ja auttaaksensa häntä. Kun Marmaduken isä juuri pikkistä ennen oli kuollut ja hänen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli ystävän tarjous sopivaan aikaan. Ystävykset perustivat kaupan Pennsylvanian pääkaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet voitosta, esiytymättä kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana. Kahdesta syystä hän piti yhtiön salaisuutena. Ollen sellaisen perheen jälkeläinen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintönä kulkenut, katsoi hän alentavaksi välittömästi yhtyä kauppaliikkeeseen. Toinen syy oli isän voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke oli peräisin kveekariperheestä, vaikka hän itse ei ollutkaan erittäin ankara lahkolainen.
Marmaduke johti monena vuonna liikettä niin onnellisesti, että se tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat vapautussodan edeltäjiä, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja mitä hänellä vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja jättäen isänsä hän lähti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eivät ystävykset saaneet mitään tietoja toisistaan, ja sodan jaloista täytyi Marmaduke Templen kohta poistuakkin pääkaupungista pelastettuansa ensin omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan päätyttyä tunnustettiin itsenäisiksi, julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menettäneiksi ja ne tuomittiin myötäviksi. Marmaduke käytti tilaisuutta hyväkseen, matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja. Niiden parantamiseksi hän käytti kaiken kykynsä ja toimintahalunsa, niin että hän heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien hänen rikkauksiensa ainoana perijänä oli tytär, jonka hän vähää ennen vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.
Kun asukasluku siinä piirissä, jossa hänen tiluksensa olivat, oli kasvanut määrättyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista, nimitettiin hänet sinne ylituomariksi.
Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilöihin siirrymme varsinaiseen kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun päivänä 1793 Newyorkin valtion keskukseen lähelle Susquehannan lähteitä.
Oli kirkas pakkaspäivä. Auringonlaskun aikaan nousi reki hiljakaisilleen vuorenrinnettä. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi täplitellyt. Siitä huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sillä hän ihan riemuitsi kotiintulosta ja lähestyvän joulujuhlan huvituksista. Reessä istui keski-ikäinen mies ja nuori tyttö. Turkkeihin kun olivat kääriytyneet, ei heistä näkynyt muuta kuin tytön mustat silmät ja miehen kasvot, joissa ilmeni hyväntahtoisuus ja miellyttävä iloisuus. Mies oli Marmaduke Temple ja hänen matkatoverinsa hänen tyttärensä Elisabet, joka oli viettänyt neljä vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt palasi kotiin. Vuori, jonka rinnettä he paraillaan nousivat, kasvoi vankkaa havumetsää, ja vähän kuin peläten tähysteli Elisabet synkkään metsään, kun yhtäkkiä kova, hellittämätön koiran haukunta kuului.
— Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha Hektor; minä tunnen sen äänestä. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen jälillä. Tuossapa onkin edessämme veres hirvenjälki — Ja nyt, Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelkää, niin hankin sulle kunnon hirvipaistin jouluruuaksi!
Ajaja pysäytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin päältään, kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssynsä ja hyppäsi reestä kinokseen. Hän aikoi juuri rientää eteenpäin, kun komea hirvi oikaisi tien poikki muutaman askelen päässä hänestä. Käsi varmana ja katse terävänä kohotti Marmaduke pyssynsä ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi matkaansa pelkäämättä ja nähtävästi vahingoittumatonna. Ei vielä toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. Sääliä tuntien iloitsi jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yhtäkkiä pyyhkäsi tien poikki. Samassa tärähytti ilmaa räikeä pamaus, ihan toisellainen kuin vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hypähti korkealle ilmaan, ja kun toinen laukaus seurasi siinä paikassa, suistui se suinpäin maahan, kieriskellen kinoksessa. Kovaääninen "halloo" kajahti näkymättömän ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miestä piilostaan kuusten takaa, josta käsin he olivat hirveä väijyneet.
— Kas vain, Natty! Jos minä olisin tiennyt teidän olevan siellä väijymässä, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyllä laukaukseni säästänyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian houkuttelevaa. Enkähän minä ole ihan varma siitäkään, eikö joku minun luodistani suistanut saalistamme päälaelleen.
— Ei, tuomari, ei! vastasi metsästäjä naurahdellen ja voittoisasti häntä katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, että tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?