— Tämä on hyvä pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut! virkkoi tuomari, hymyillen ystävällisesti. Hirveen on sattunut kaksi laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle sydäntä. Eihän se olisi mahdotonta, Natty, että toinen olisi minun ampumani!
— Mutta teidän täytyy myöntää, tuomari, jatkoi metsästäjä harmistuneena, että hirvi kaatui vasta viimeisestä laukauksesta ja sen ampui nuorempi ja varmempi käsi kuin sekä teidän että minun. Minä puolestani, vaikka olenkin köyhä kuin hiiri, tulen kyllä toimeen ilmankin tätä saalista; mutta enpä kuitenkaan mielelläni luopuisi oikeuksistani vapaassa maassa.
— Eikä teidän tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Minähän puolustaunkin vain metsästäjäkunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan hirven ostaa, mutta mikäs korvaa kunnian pitää lakissaan hirvenhäntää? Ajatelkaapas, miten minä voisin kerskata siitä serkulleni, joutavanpäiväiselle Dick Jonekselle, joka koko tänä metsästyskautena ei ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.
— Otukset häviävät häviämistään, tuomari, mitä laajemmalle vain nämä viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha metsästäjä huoaten. Oli aikoja semmoisiakin, jolloin minä pirttini kynnykseltä saatoin ampua kolmetoista hirveä. Ja kun tuli karhunlihan nälkä, niin ei muuta kuin valvo yö ja ammu otso kuutamossa pirtin seinänraosta. Eikä siinä tarvinnut pelätä liian sikeästi nukkuvansa, sillä suden ulvonta piti kyllä valveilla. Hektor vanha, tämä — hän silitti suurta, musta- ja keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista metsäkoiraa, joka juuri palasi ajosta — katsokaapas, mitenkä sudet purivat pahaksi sen kurkun sinä yönä, kun minä ajoin ne pois, kun ne yrittivät siepata minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni kristitty. Se ei milloinkaan unohda ystäväänsä ja se rakastaa sitä, joka sille antaa ruuan.
Metsästäjän olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli herättänyt Elisabetin huomion. Hän oli pitkä ja hoikka ja hänen ohutta punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneen näköiset, ilmeni niissä kuitenkin hyvä ja luja terveys. Harmaat silmät säihkyivät tuuheiden, harmahtavain kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yhtä ahavoituneena kuin kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyöllä. Jalassa oli hänellä mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka hän intiaanien tavalla oli koristanut siilin piikkilöillä, ja hirvennahkaiset housut sekä polviin ulottuvat säärykset samasta aineesta, josta pukimosta hän uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla olkapäällä oli mahdottoman suuri häränsarvi ja kupeella riippui nahkainen metsästyslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein ketunnahkalakin huippuun.
— Olisinpa oikein mielissäni, virkahti Marmaduke huolellisesti tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia tämän hirven kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on varma, että hirvi on minun, sillä sydämmeen ammuttu luoti oli silloin tarpeeton. Mitäs te siitä sanotte, hyvä ystävä?
Ja tuomari kääntyi Natyn seuraajaan.
— Minä sanon, että minä sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen ylpeänlaisesti, laskien kätensä pyssylle, joka oli melkein samallainen kuin hänen vanhemman toverinsa pyssy.
— Mutta tottahan toki myötte minulle saaliin? kysäisi tuomari, hymyillen lempeästi. Olisippa toden perästä kerrassaan kummallista jollen saisi kelpo juttua tästä kuoleman iskusta! Mitäpä arvelette, nuori mies, onko kolmessa dollarissa kylläksi hirvestä?
— Otetaanhan ensin selvä asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen sävyisästi, mutta äänen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mitätön ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?