— Viidellä, hyvä herra, sanoi tuomari jokseenkin hämmästyen nuorukaisen luontevasta käytöksestä. Eiköhän viidessä ole kylläksi kaatamaan hirveä?
— Yksikin jo riittäisi, mutta — nuorukainen läheni puuta, jonka takaa hän oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, että ammuitte tähän suuntaan? Tänne puunkylkeen on jäänyt neljä.
Tuomari tarkasti vereksiä merkkiä puunrungosta ja lausui nauraen:
— Sillähän te vain todistatte itseänne vastaan! Missäs viides on?
— Täällä! vastasi nuorukainen, kääntäen viittaansa ja osottaen reikää nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.
— Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko tässä vain kuluttanut aikaa turhaan pöyhkeilemiseen, silloin kuin lähimmäiseni minun tauttani kärsii tuskaa päästämättä valituksen ääntä huuliltaan? Mutta pian, pian rekeen! Kylään on vain peninkulma ja siellä te saatte lääkärin apua! Minä korvaan teidän hoitonne ja te jäätte meille, kunnes paranette — tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!
— Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on ystävä, joka tulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, että minä olen haavoittunut eikä hän voisi olla minun luonani. Ja haavahan sitä paitsi on ihan mitätön. Mutta luullakseni ette nyt, hyvä herra, kieltäne minulta hirven omistusoikeutta?
— Mitenkä minä sen kieltäisin? huudahti tuomari liikutettuna. Minä annan nyt teille oikeuden tästedes ampua metsissäni, mitä ikinä haluatte. "Nahkajalka" on tähän asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen etuoikeuden myöntänyt. Mutta minä ostan hirven teiltä — Ottakaa tämä seteli! Se korvaa teille sekä omanne että minun laukaukseni.
— Vielä on elossa monta, mutisi vanha metsästäjä itsekseen, jotka vakuuttavat, että Natanael Bumpon metsästysoikeus tässä vuoristossa on vanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sitä häneltä kieltää.
Välittämättä Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiittäen tarjouksesta.