— Se oli totta tosiaan apu hädässä! huudahti tuomari. Etkä sitten aikonut jättää ystävääsi, oma rohkea tyttöseni?
— Ainakin minä koetin pysyä niin lujana kuin voin, vastasi tytär, ja syystä epäilen, ettei pako olisi minua laisinkaan hyödyttänyt. Mutta se ei mieleenikään juolahtanut.
— Jumalalle kiitos! Sinä olet pelastunut emmekä siitä kauhun hetkestä enää puhu. Mutta minä en ole osannut aavistaakkaan, että semmoisia petoja vieläkin elelee meidän metsissä. Nälkä se varmaankin on pakottanut niitä lähtemään varmemmista piilopaikoistaan, ja —
Tuomarin puhe keskeytyi, sillä ovelle koputettiin. Ja tuskin oli hän sanonut: "sisään", kun huoneeseen tuli hovimestari, Benjamin, ilmoittamaan, että Doolittlella oli asiaa tuomarille.
— Hänellä on varmaan jotain tärkeää ilmoitettavaa, sanoi Marmaduke, luultavasti virka-asioita, koska meillä kohta on istunto.
— Niin onkin, herra, virkkoi Benjamin. Puheena tuntuu olevan syyttää vanhaa Nahkajalkaa, joka kuitenkin minun mielestäni on paras heistä.
— Nahkajalkaako? huudahti Elisabet.
— Rauhoituhan, lapseni! Se on epäilemättä tuiki vähäpätöinen asia.
Luullakseni olen jo kuullutkin siitä. Luota isääsi, Elisabet. Hän kyllä
pitää huolen, ettei sinun pelastajallesi siitä mitään vaaraa koidu.
Käske Doolittle sisään.
Hiram Doolittle tuli huoneeseen, tervehti tuomaria ja hänen tytärtään, istuutui Marmaduken osottamalle tuolille ja alotti viimein:
— Kuulin neiti Templen äsken vuorilla olleen hengenvaarassa.
Muistaakseni maksetaan pantterista tapporahaa, ja silloinhan on
Nahkajalka tehnyt hyvät kaupat.