Suuria vesipisaroita alkoi tipahdella ja kostuttaa kuivaa kalliota, ja kohisten läheni ukkonen lähenemistään. Intiaanin ruumis vietiin kiireesti luolaan. Hätäisesti pyysi Edvards Elisabetilta anteeksi, ettei hän voinut pyytää häntä luolaan, — jonka suu nyt oli täytetty oksilla ja risuilla, — mutisten jotain siitä, miten tukalaa oli olla siellä, missä ruumis oli. Kallionkieleke suojeli kuitenkin Elisabetia kastumasta.
Vielä rajuilman kestäessä kuului ääniä alhaalta. Kyläläiset sieltä kokivat pyrkiä eteenpäin savuavien puiden ja kantojen välitse. Sateen tauottua opasti Oliver Elisabetin tielle.
— Salaperäisyyden aika on ohi, neiti Temple, sanoi hän, ennenkuin he erosivat. Huomenna tähän aikaan poistuu verho, joka niin kauvan on peittänyt sekä minut että minun olosuhteeni. Jumala teitä varjelkoon! Minä kuulen isänne äänen enkä nyt tahdo viipyä. Jumalalle kiitos, että te olette pelastunut!
Ja hän hävisi metsään savuavien puiden taa. Elisabet kääntyi ja vaipui tuskasta miltei tajuttoman isänsä syliin.
Seitsemäs luku.
Luolan salaisuus.
Viime päivien jännittäviä tapauksia lisäsi vielä tuomittujen rahanväärentäjäin pako, jotka seurasivat Nahkajalan esimerkkiä ja murtautuivat vankilasta metsäpalon jälkeisenä yönä. Yleisesti puhuttiin luolasta, yhdistettiin siihen sekavat huhut malmista ja metalleista, jopa viimein epäiltiin Edvardsia ja Nahkajalkaa metsän sytyttäjiksikin. Etupäässä heitä syyttivät juuri ne, joiden huolimattomuuden takia palo oli alkunsa saanut. Mutta huhua uskottiin yleisesti eikä ollut enää muusta puhettakaan kuin rikollisten oikeutetusta rankaisemisesta. Richard ei ainakaan ollut silloin kuuro, vaan varustautui kiihkeästi virkatoimiinsa. Nuoria poikia lähetettiin metsään vakoilemaan ja kylässä hälytettiin vartijamiehet aseihin. Noin viisikolmatta sotamiestä kokoutui ja asettihe sotarintaan. He olivat vapaaehtoisia ja heitä johti kapteeni Hollister, vanha sotamies, joka viisineljättä ensimmäistä elinvuottansa oli viettänyt sotakentällä ja linnueessa, mutta oli ravintoloitsijana Templetonissa. Urhoollinen kapteeni etunenässä ja Richardin ja Doolittlen seuraamana marssi joukkue rohkeasti vuorelle. Vakoilijat toivat sen tiedon, että pakolaiset nähtävästi varustautuivat hurjaan vastarintaan. Sotilaat vilkaisivat hieman pelokkaasti toisiinsa, ja Richard neuvotteli syrjässä Doolittlen kanssa.
Niin olivat asiat, kun Billy Kirby kirves kainalossa harppasi tietä pitkin. Sheriffi ei pitkiä aikaillut selittäessään hämmästyneelle puunhakkaajalle, miksi miehet niin sotajalalla olivat, kehoittipa Kirbytäkin mukaan. Sinnehän Billy, jonne muutkin ja hänelle annettiin tehtäväksi kehoittaa vihollista antautumaan, ennenkuin rynnäkköön ryhdyttiin. Joukko jakautui kahtia. Toinen, kapteeni Hollisterin johtamana, kulki Aavevuoren yli lähestyäkseen luolaa vasemmalta ja toinen joukko marssi hätyyttämään vihollisen varustusta oikealta puolen. Richard Jones pysähtyi kalliopengermälle, ihan piiritettyjen pään päälle, mutta kuitenkin niin, etteivät he häntä nähneet. Hiram Doolittle seurasi Billy Kirbytä ihan vuoren rinteelle, mutta jäi kuitenkin tarpeeksi kauvas linnoituksesta ja varmuuden vuoksi puun taakse suojaan. Piiritetyt olivat hiiltyneistä puista ja oksista varustaneet vallituksen ja luolan suulle olivat he kasanneet murrokon. Varustusten takana oli Nahkajalka toisella ja Benjamin toisella puolella. Billy Kirby kun oli ohjeet saanut, kiipesi vuorelle ihan tyynesti, aivan kuin olisi mennyt töitään lopettelemaan. Tultuansa noin sadan kyynärän päähän etuvaruksesta pisti Nahkajalan vanha arvokas pyssy hänelle silmään ja hän kuuli metsästäjän huutavan:
— Poistukaa, Billy Kirby, poistukaa! Minä en mielelläni tee teille pahaa, mutta jos teistä yksikään uskaltautuu askeltakaan tännemmäksi, niin hurmetta valuu totta tosiaan.
— No, no, Nahkajalka, vastasi Billy sävyisästi, elkää nyt olko mieletön. Minä tulen vain kehoittamaan teitä noudattamaan lakia — siinä koko juttu.