Puhuessaan oli hovimestari kiivennyt kalliolle ja tuonut juomista.
Elisabet joi Edvardsin tarjoaman juoman ja viittasi sitten merkiksi, että hän tahtoi olla yksin. Edvards lähestyi Nahkajalkaa, joka hellästi ja väsymättä puuhaili Chingachgookin luona. He katsahtivat toisiinsa.
— Hänen aikansa on tullut, sanoi hän huolestuneena, minä näen sen hänen silmistään.
Intiaani käänsi hitaasti päätänsä laaksoon päin ja alkoi laulaa. Yhä selvemmin ja selvemmin erotti siitä sanat:
— Minä tulen. Muutan hurskasten maahan. Poikaansa kutsuu suuri henki. Kuka voi sanoa mingolaisen milloinkaan nähneen vanhan Chingachgookin selkää? Ystävää, joka häneen luotti, ei hän ole milloinkaan pettänyt. Yksikään mingolainen, jota hän ajoi takaa, ei ole voittolaulua laulanut. Nuorena oli Chingachgook sotilas ja hänen jalkineensa olivat ruskeat verestä. Vanhana tuli hänestä viisas mies, jonka sanat neuvottelutulen ääressä eivät tuulen mukana haihtuneet. Haukansilmä! huusi hän sitten, ponnistaen viimeiset voimansa. Haukansilmä, kuule veljesi sana!
— Niin, — vastasi metsästäjä syvästi liikutettuna ja painautui häntä vasten, — niin, veljekset me olemme aina olleet. Mitä tahdot, Chingachgook?
— Haukansilmä! Isäni kutsuvat minut pois täältä, autuasten olinmajoihin. Tie sinne on suora ja selvä ja Chingachgookin silmät nuortuvat uudelleen. Hyvästi, Haukansilmä! Pane Chingachgookin jousi, hänen tomahawkinsa, hänen piippunsa ja vyönsä hänen hautaansa; sillä niinkuin sotilas väijymään lähtee hän yön selkään, eikä niiden etsiminen saa häntä viivyttää.
Synkkiä, mustia pilvenlonkia oli kohonnut taivaanrannalle ja avaruudessa vallitseva juhlallinen hiljaisuus ennusti rajuilmaa. Hulmuten kiemurtelivat liekit taivasta kohti, ja savu, joka oli laaksoon laskeunut, alkoi kohota ylöspäin ja haihtui. Häikäisevä salama halkaisi ilmaa ja paikalla kuului kova jyräys, joka kumeasti vyöryi kalliolta toiselle ja pani maan tärisemään. Mohikaani kohottautui, ikäänkuin ukkonen olisi tullut julistamaan hänen eroansa maailmasta ja ojensi kuihtuneet käsivartensa kohti lännen maita. Ilon ilme valaisi hänen tummia kasvojansa, mutta vähitellen kasvonjuonteet jäykistyivät, jäntereet veltostuivat, hän vaipui nojalleen kalliota vasten — huulet hiljaa värähtivät ja käsi putosi hervotonna riipuksiin. Hän oli kuollut. Loistottomat silmät tähystivät etäisten vuorten kukkuloita, ikäänkuin maahan kuuluva tomu olisi vapautuneen hengen lentoa katsellut elämän rajan toisella puolen.
Nahkajalka tarttui kuolleen ystävänsä käteen ja katsoi häntä, äänetön, syvä suru silmissä. Kaihoa, haikeata kaipuuta tuntien hän puhkesi puhumaan:
— Puna- tai valkoihoinen, — kaikki on loppunut. Hän on löytänyt oikean tuomarin, jota eivät sido heikkojen ihmisien laatimat lait. Nyt ei ole enää kuin yksi jälellä: kun hän täältä eroaa — olen minä yksin maailmassa koirineni. Tosin täytyy ihmisen kärsivällisesti odottaa, kunnes se on Jumalan tahto, mutta minä alan jo väsyä elämään. Tutut puunikin hakataan, enkä enää näe ketään nuoruuteni tuttavaa.