— Minkä tähden lähtisi Chingachgook? vastasi intiaani synkästi. Hän on kotkan päivät elänyt ja hänen silmänsä himmenee. Hän katselee laaksoa, hän katselee vesiä, hän katselee laajoja metsästysmaita — mutta delawarelaista hän ei ainoatakaan enää näe. Kaukaisesta maasta minulle isäni huutavat: tule! Wah-ta-wah, Unkas, koko heimoni huutaa: tule! Tule! huutaa suuri henkikin. Antakaa Chingachgookin kuolla.
— Mutta sinä unhotat ystäväsi, huudahti Edvards.
— Turhaa on puhua intiaanille, silloin kun kuolema on ilminnähtävä, hyvä lapsi, keskeytti Nahkajalka, tempaisi vaipan kaistaleet ja sitoi ihmeteltävän kiireesti kuolevan päällikön selkäänsä. Rivakasti hän asteli samaanne päin, josta oli tullutkin eikä siinä näyttänyt kantamus paljoa painavan. Tuskin he olivat lähteneet, kun vanha honka, joka jo kotvan oli huojunut sinne tänne, syöksyi heidän äskeiselle paikalleen ja säkeniä sinkosi siitä kauvas ympärille.
— Kulkekaa sammalikkoa! — huusi Nahkajalka, sitten kun savulta ei enää eteensä nähnyt — ja pysyttäytykää vaaleassa savussa.
Seuraten metsästäjän kehoitusta kulkivat Edvards ja Elisabet hänen jälestään. Ja vaikka kapea puron rantoja mutkitteleva polku veikin yli palavien puiden ja karisevien oksain, niin löysivät he onneksi aukon, josta pelastuivat. Ainoastaan se, joka niin tarkoin kuin Nahkajalka tunsi kaikki metsän polut ja pensaat, kannot ja kalliot, löysi tien semmoisessa savun paljoudessa, johon oli ihan tukehtua. Jokseenkin helposti he pääsivät alempana olevalle pengermälle ja raittiimpaan ilmaan. Nahkajalka irroitti taakan selästänsä ja asetti intiaanin istumaan nojalleen kallionlohkaretta vasten. Elisabet kyyristyi maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
— Otattehan, neiti Temple, jotain, joka teitä vahvistaa, — pyysi Edvards, astui kallion laidalle ja huusi luolaan: Benjamin! Missä te olette, Benjamin?
Käheä ääni, joka tuntui tulevan ihan maan sisästä, vastasi:
— Täällä, herra! Täällä onkalossa, jossa muun hyvän lisäksi on kuumaa kuin kiehuvassa kattilassa.
— Toimittakaa meille tänne lasillinen lähdevettä ja pankaa siihen vähä viiniä, mutta joutukaa väleen.
— Minä ymmärrän hyvin vähän semmoisista miedoista juomista, Oliver herra, vastasi hovimestari, jonka ääni kuului suoraan luolasta. Ja jamaikaa riitti vain erojaisiksi Billy Kirbylle, kun hän viime yönä kyyditsi minua maantiellä. Mutta tässä on jotain punaista, joka ehkä auttaa huonoa ruuansulatusta.