— Isä! isä! huusi Elisabet. Voi miksi minulle tämä? — Mutta minä alistun kohtalooni.
— Tyttö! Missä sinä olet, tyttö? kuului yhtäkkiä Nahkajalan ääni.
Rauhoita vanhuksen sydäntä, jos sinä vielä olet elävien ilmoilla.
— Natty! Se on Natty! riemuitsi Edvards. Sitten me ehkä vielä pelastumme.
Kirkas, miltei metsäpaloa valoisampi liekki leimahti samassa ja kuului kova pamaus.
— Se oli ruuti! huusi sama ääni, mutta likempää jo. Voi sitä ruutia ja tyttöparkaa! Voi sitä armasta lasta! Hän on hukassa.
Ja vanha metsästäjä ilmestyi pengermälle hatuttomin päin, hiukset kärventyneinä, ruudukas paita noessa ja täynnä reikiä ja hänen punaiset kasvonsa kuumuudesta entistään punaisempina. Vanha metsästäjä oli tavannut Luisen, joka äskeisellä paikallaan odotti ystäväänsä, ja oli häneltä kuullut Elisabetin olevan vuorella. Käsittäen paikalla vaaran suuruuden pyysi hän Luisea kiireesti rientämään kylään ja siellä lähettämään ihmisiä, ja itse hän juoksi vuorelle, minkä suinkin jaksoi.
— Jumalalle kiitos, että löysin hänet, huudahti vanhus tunkeuduttuaan savun läpi. Mutta seuratkaa nyt minua paikalla. Aikaa ei ole pitkiin puheihin. Meidän kaikkien henki on kysymyksessä.
— Entäs Chingachgook? kysyi Edvards. Saammeko hänet jättää surman suuhun?
Nahkajalka katsoi Edvardsin osoittamaan suuntaan. Intiaani istui kuin juurtuneena entisellä paikallaan, vaikka maa jo hänen jaloissaan paloi. Metsästäjä hyppäsi hänen luokseen ja sanoi delawareksi:
— Nouse, Chingachgook, pois! Aiotko jäädä tänne palamaan kuin mingolainen rovioon? Jumala armahda! Ruuti on hänen selkänsä kärventänyt. Tuletko sinä, tuletko?