— Meillä ei nyt enää ole muuta neuvoa, neiti Temple, sanoi hän, kuin koettaa saada teidät tuolle kalliolle tuolla alhaalla. Minun nuttuni ei kestä eikä riitä — mutta ehkäpä se onnistuu, kun otamme Chingachgookin vaipan.
— Entä minnekkä te joudutte? hätäili Elisabet. Ei! Ette te eikä vanha intiaani saa uhrata henkeänne minun tauttani.
Edvards ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo intiaanin vieressä, joka vastustamatta luovutti vaippansa ja istui entisellä paikallaan hievahtamatta, arvokkaana ja levollisena niinkuin oikea intiaani ainakin. Vaippa viillettiin kapeiksi kaistaleiksi ja ne solmittiin toisiinsa, joihin vielä Edvardsin nuttu ja Elisabetin hartiahuivi lisäksi liitettiin. Mutta hiihna ulottui sittenkin tuskin puoliväliin kallionrinnettä.
— Ei sekään auta, virkkoi Elisabet. Pelastusta ei ole enää. Tuli leviää. Katsokaa, se polttaa maankin tieltään.
Ohut maankamara, joka peitti kallion, kasvoi vain matalaa ja maata myöten suikertelevaa ruohoa ja useimmat puut, jotka olivat halkeamiin juurtuneet, olivat monikesäisen kuivuuden polttamina jo aikoja sitten kuihtuneet ja kuolleet. Parempaa polttoainetta tuskin olisikkaan, jos vain tuli kerran olisi sinne joutunut. Mutta maa oli pensaatonta, joita myöten se toisaalle levisi, ja pienonen puro, joka sai alkunsa lähteestä, juoksi kallion töyräältä, kostuttaen sammalen, ja kierteli sitten vuoren huippua. Puro tosin aluksi esti tulta levenemästä, mutta sihisten se kiehui melkein kuiville. Sammaletkin käpristyivät polttavassa kuumuudessa ja kiihtyvä tuuli tempoi jälelle jääneitä kaarnapalaisia kuivettuneista keloista. Paksuja savupilviä tuprusi tulvanaan pengermälle päin. Humisten ja räiskien rätisivät liekit, rytisten putoili oksia puista ja ukkosena jymähytti tannerta vanha kelohonka, jonka onton juuren ahne tuli oli kaivertanut.
Elisabetilla ei ollut enää toivon ujettakaan. Tyynenä hän odotti kohtaloaan. Mohikaani istui paikallaan liikahtamatta, tuijottaen kohti etäisten vuorten siintäviä kukkuloita, ikäänkuin katsellen jo kauvas tulevaisuuden verhon taa. Ja tuon tuostakin hän kumajavalla äänellään lauloi delawarelaista kuolinlaulua.
— Koettakaa houkutella Chingachgookia tänne likemmäksi, että saamme yhdessä kuolla, kuiskasi Elisabet.
— Hän ei värähdäkkään paikaltaan, vastasi nuorukainen. Tämä on hänen mielestään onnellisin hetki elämässä. Seitsemänkymmenen talven lumi peittää hänen hiuksensa ja viime aikoina ovat hänen voimansa paljon heikontuneet; sitä paitsi hän vahingoittuikin silloin onnettomalla metsästysretkellä.
Tulinen kuumuus oli viimein kuivannut pienen purosen, tuhoava vihollinen hiipi vitkalleen kosteaa sammalta myöten, mutta kuivanut mänty tuprahti ilmituleen. Liekit hyppelivät pitkin kuivunutta runkoa kuin välähtelevät salamat taivaalla ja siinä tuokiossa kohahti tulipatsas taivaalle. Tammen runko, jolla Chingachgook istui, paloi jo yläpäästään ja liekit piirittivät intiaanin joka suunnalta. Hän ei hievahtanut. Ihan varmasti hänen verhoton ruumiinsa kärsi kovia tuskia, mutta vanhuksen mielenlujuus voitti kaikki ruumiilliset kivut. Vielä keskeltä liekkienkin kuului hänen laulunsa kumajava sävel.
Kauhistuneena käänsi Elisabet katseensa hänestä ja katsoi laaksoon. Kuumuudesta syntynyt tuulispää siirrälsi samassa laaksoa peittävän savupilven. Siellä se oli hänen hiljainen, rauhallinen laaksonsa.